Tätäkö tämä arki nyt on? Kummituksena istun eri ihmisten olohuoneen nurkissa, kuka minua nyt milloinkin ehtii “viihdyttää”. Etten vain joudu olemaan yksin. Toisaalta se on kovin raskastakin, olla seurassa koko ajan. Pitää reipasta naamaa yllä, vaikka olo on kaikkea muuta kuin reipas. Jotenkin minut vielä tekee tänään erityisen surulliseksi se, että tänään alkoi Lokakuu. Lokakuussa minun oli tarkoitus iloita uutta elämää. Nyt minulla ei totta tosiaan ole mitään syytä juhlaan. Tilasin kukat lauantain hautajaisiin, onhan siinäkin “juhlat”. Kaunista ja herkkää pienen tytön hautajaisiin, kirjoitti kukkakaupan pitäjä lapulleen. Hautajaiset ovat nyt alkaneet pelottaa minua. Lähinnä ehkä siksi, että sitten tämä on ohi. Sitten pikkusiskoa ei enää ole ollenkaan. Ja sitten minun pitää jotenkin jatkaa tästä eteenpäin. Ikäänkuin hautajaisiin asti saisin surra, ja sitten minun olisi “päästävä siitä yli”. Ja tiedän ettei tästä yli päästä, mutta ei kai näin nopeasti voi tällaisen asian kanssa oppia elämäänkään?
Välillä mietin olenko oikeutettu tällaiseen suruun? Toiset menettävät lapsen, josta heillä on jo yhteisiä muistoja. Yhteistä elämää kohdun ulkopuolella. Miksi minä suren näin kamalasti jotain, mitä ei ollutkaan? Onko minulla siihen oikeus? Silti en surulleni voi yhtään mitään. Suren sitä mitä meillä olisi ollut ja nyt ei tulekaan. Suren sitä että pikkusisko ei saanut tätä elämää, johon olisin hänet niin halunnut. Suren sitä että en nähnyt mitä hänestä olisi tullut. Suren sitä, että esikoisellani ei ole sisarusta. Suren sitä, että menetin niin kovasti odottamani pienen rakkaan tyttären. Sitä että en voi pukea tytärtäni pieniin kauniisiin mekkoihin. Suren niin kovasti että pikkuisestani tuli enkeli ennenkuin hänet edes tapasin.
Mutta äiti niin kovasti rakastaa sinua enkeli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!