tiistai 23. lokakuuta 2012

Ensimmäiset verikokeet 17.9.


Tänään kävin ensimmäisissä verikoekontrolleissa sairaalasta lähdön jälkeen. Lähetteissä oli jotain häikkää ja jouduin selittämään miksi olen siellä. Itkuksihan se meni. Huomaan, että arkiset asiat sujuvat jo, pystyn suunnittelemaan kauppalistaa ja pojan päivärutiineja. Mutta heti jos pitää puhua rakkaasta enkelistäni, en pysty kyyneliä estämään. Ei kai vielä ole tarkoituskaan. Välillä koen syyllisyyttä jos en pidempään hetkeen ole ollut todella surullinen, silloin otan pikkusiskon kuvan käteeni ja ajattelen vain mitä olen menettänyt. Välillä mietin olisiko ollut helpompaa jos pikkuista tytärtäni ei olisi ollutkaan? Silloin kaipaus olisi varmasti erilaista, nyt pikkusisko oli hetken todellinen.

Olen paljon miettinyt, millaista olisi nyt, jos vauva olisikin päätetty leikata ulos kuolemaa edeltävänä päivänä. Olisiko minulla pieni tytär, kenties vielä vastasyntyneiden tarkkailuosastolla. Järjen ääni sanoo ja tietää että kelloa ei saa käännettyä takaisin, tilanne on mikä se on. Minun vauvani on kuollut. Rakas enkelini saanut siipensä. Silti kysyn miksi?  Miksi päätöstä leikkauksesta ei tehty? Tiedän, lääkärit eivät olleet huolissaan vauvan voinnista, pikkuisellani piti kaiken olla hyvin. Miltä mahtoi tuntua päätöksen tehneestä lääkäristä kun hän tuli käynnistämään kuolleen lapseni synnytystä?

Pystyykö tällaisen tapahtuman jälkeen luottamaan sairaalahoitoon? Kuinka on mahdollista että lapseni kuoli, vaikka olin osastolla? Osaltaan se kertoo kuinka salakavala ja yllättävä kohtukuolema voi olla. Aina ei vauvan vointi heikkene ennalta ja kerro, että lapsella on hätä. Aina tätä ei pystytä estämään, vaikka uskon että kaikki ovat toimineet parhaan tahtonsa ja tietämyksensä mukaan.

Hieman huonomieli jäi myös siitä, kuinka luvattiin mahdollisimman kivuton synnytys, vauvan hyvinvoinnista kun ei tarvinnut huolehtia. Silti synnytin kauniin enkelini täysin ilman kipulääkkeitä. Synnytys oli nopeampi, kuin odottivat. Tämän silti suon pikkuiselleni, hetken fyysinen kipu ei ole mitään verattuna siihen miltä nyt sydämessä tuntuu. Parempi, että synnytys oli nopea kuin se, että se olisi kestänyt tunteja.
Ruokahaluni on edelleen täysin poissa. Pakotan itseni syömään pari kertaa päivässä. Kuinka voisinkaan nauttia niin maallisista asioista, kun pieni tyttäreni on kuollut. Häntä en saanut koskaan rinnalleni imemään, hän ei koskaan syö ensimmäistä sosettaan. Toivottavasti hänellä on hyvä olla. Voi kuinka rahoittavaa olisi, kun pystyisi ehdoitta uskomaan. Uskomaan että pikkuisestani pidetään nyt huolta. Sellaista uskoa minulla ei ole, voin vain sydämeni pohjasta toivoa että enkelini on päässyt kotiin ja hänen on turvallista olla. Ja toivon että hän tietää kuinka kovasti tulemme häntä aina rakastamaan.
Pojasta saan suurta lohtua. En pysty edes kuvittelemaan millaisen selviytymiskamppailun eskoisensa menettäneet joutuvat läpi käymään. Poika ei vielä ymmärrä. Ei ymmärrä mitä tarkoitti että pikkusiskoa meille odotettiin, eikä ymmärrä mitä tarkoittaa kun pikkusiskoa ei meille tulekkaan. Kyllä hän kysyy miksi pikkusisko meni taivaaseen. Pilvisenä päivänä tuli huoli kun hän ei pilviltä pikkusiskoa nähnyt. Olen niin kiitollinen että meillä on hänet.
Voi hyvinkin olla, että pikkusisko oli viimeisemme. Hänet saatiin aikaan IVF hoidoilla. Mahdottomasta tuli mahdollinen. Voi kun pystyisikin tulemaan itse raskaaksi, en tiedä mikä voi tämän tyhjänä olevan sylin täyttää kuin uusi vauva. Vaikka vielä emme ole asiasta ääneen puhuneet, tiedän että mieheni haluaa antaa tämän olla nyt tässä. Tämä kokemus on liian rankka, mitä jos näin käy uudelleen. Se olisi jo aivan liikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi on arvokas, kiitos!