Tänään laskimme uurnan hautaan. Haimme uurnan krematoriosta, en ollut uurnaa aiemmin nähnyt, äitini oli sen valinnut. Kaunis uurna enkelin kuva kyljessä. Kukatkin olivat siunaustilaisuudesta säilyneet kauniina. Niin minä nostin viimeisen kerran syliini sen mitä pikkusiskosta oli jäljellä, kasa tuhkaa ja kannoin uurnan ja siellä pikkusiskon sydämeni alla viimeisen kerran. Niin kamalaa tuhlausta, heittää pienen tytön elämä näin hukkaan. Uurnan kanssa kävelimme tien toiselle puolelle hautausmaalle, siellä haudassa oli jo paikka valmiina pikkusiskolle, kuoppa maassa. Haudan vieressä kasa multaa ja lapio pystyssä, sekä hautausmaan vahtimestari mustassa puvussaan. Niin minä sain pienokaiseni laskea lepoon, maan sisään pimeään kuoppaan. Vaaleanpunaisen ruusun laitoin uurnan päälle. Sanoimme vuorollamme hyvästit ja sitten isä peitti lapsensa maan sisään. Minusta ei tuntunut niin pahalle kun olisin odottanut, ehkä siksi että pikkusisko ei enää ollut siinä. Arkun laittaminen hautaan olisi ollut varmasti paljon vaikeampaa. Kyllähän nytkin itkin, mutta tiesin että en haudannut enää kaunista lastani niinkuin minä hänet muistan. Nyt tein itselleni paikan mihin voin mennä häntä muistamaan. Vaikka sitä pelkoa ei ole etten muuten muistaisi, vaalin jokaista pientä muistoa mikä häneen liittyy, jokaista pientä hetkeä. Järjestimme kukkaset kauniisti haudalle, sytytimme kynttilät. Pyysin että omat isovanhempani katsovat enkelini perään, pitävät hänestä huolen niinkuin minä olisin tahtonut. Nyt olen tehnyt pikkuiselleni kaiken mitä voin.
Suukkoja enkelini!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!