Tästä blogista on tullut minulle tärkeä pakopaikka. Odotan tätä hetkeä, että saan rauhassa yksin istua ja purkaa mieltäni juuri sen verran ja niin kuin minusta hyvälle tuntuu. Selvittää päivän aikana päähäni kertyneet ajatukset. Miten voikaan yksi ainoa ajatus vallata koko mielen? Miten ikävä hyökkää kimppuun juuri sillä sekunnilla kun silmät aamulla (aamuyöllä) aukeavat, eikä jätä hetkeksikään rauhaan? Minusta ihan toden totta tuntuu, että tämä ikävä vain voimistuu päivien myötä. Olen ihan hukassa kun ajattelen tulevaisuutta. En minä tällaista tulevaisuutta halunnut. Halusin sen, missä minulla on kaksi kaunista lasta joita voisin joka päivä sylitellä ja suukotella. Kyllähän minulla nytkin on kaksi kaunista lasta, suukottamaan vain en pysty kuin toista. Ja pikkusisko oli niin kaunis, en saa tarpeekseni hänen kuvastaan. Pieni, kaunis nukkuva lapseni. Minua niin surettaa että en koskaan nähnyt pikkuistani silmät auki. Kunpa olisin edes pienen hetken saanut. Onneksi minulla on edes tämä yksi kuva, josta voin rakastani ihailla.
Välillä tuntuu, että itsestänikin on tullut itselleni vieras. Kuka on tämä eloton olento joka pyörii kotonamme?En minä ole tällainen, suru on vain niin totaalisesti ottanut vallan etten edes itseäni tunne. Miksi meiltä piti kuolla lapsi? Miksi minusta piti tulla kuolleen lapsen äiti? En minä tahdo tällaista taakkaa loppuikääni kantaa. Tahdon oman elämäni takaisin. Tahdon pikkusiskon vielä muutamaksi viikoksi takaisin kohdun suojaan ja sitten tänne meidän syliimme. Tällä kertaa en taida saada mitä tahdon. Minulla on niin kamala ikävä.
Nuku hyvin rakas tänäkin yönä, äiti ajattelee ja ikävöi sinua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!