Miten ihmeessä jaksan päivästä toiseen tämän repivän surun kanssa? Tuntuu, että paniikki valtaa mieleni, miten pystyn tämän tunteen kanssa jatkamaan elämääni? Palaamaan töihin? Todellisuus on tosiaan rävähtänyt päin naamaani ja kaikki ympärilläni muistuttaa minua jatkuvasti siitä, että minun vauvani on kuollut. Kaunis tyttäreni ei koskaan tule kotiin. Perunat, joita kuorin tänään oli ostettu 5.9. silloin pikkusisko vielä mukanani, luulin että turvassa kohdussani maailman pahalta. Sekin sai aikaan kyynelien tulvan. Ajatuksiani en pysty mitenkään hallitsemaan, vaan käyn tapahtumaa läpi päässäni uudelleen ja uudelleen. Miksi en soittanut yöhoitajaa paikalle heti kun epäilin, että jotain oli pielessä? Miksi se typerä lääkäri ei leikannut rakkaintani ulos tähän maailmaan, kun hän oli vielä voimissaan? Epätoivo valtaa minut ihan kokonaan. Kuinka minä tästä eteenpäin jatkan? Tiedän, kyllä tästä muutkin ovat selviytyneet, nyt en vain näe kuinka se voi olla mahdollista. En osaa ajatella ensi vuotta, en edes ensi viikkoa tai huomista. Yritän vain selviytyä tästä hetkestä.
Minusta tuntuu, että muut kohtukuoleman kokeneet äidit ovat kaikki saaneet vauvan kotiin enkeliensä jälkeen. Tai ainakin ovat raskaana tai suunnittelevat uutta raskautta. Pitäisikö minun aloittaa pitkät lapsettomuushoidot taas alusta ilman lupausta tuloksista? Kestäisinkö sitä pettymystä, että en enää uutta pienokaista kotiin saa? Ennen pikkusiskoa olin hyväksynyt sen, että meillä on vain yksi lapsi. Yksikin lapsi poistaa sen piinaavan lapsettomuuden tuskan, jota sitäkin ehdin potea neljä pitkää vuotta ennenkuin saimme esikoisemme. Kuitenkin ajattelimme että koitetaan vielä kerran, niin sitten ei vanhana kaduta. Sitten annetaan asian olla ja ollaan kiitollisia ihanasta pojastamme joka meille on suotu. Ja mitä kohtalon ivaa olikaan, että pikkusisko lähti vastoin kaikkia todennäköisyyksiä kohdussani kasvamaan. Ikäänkuin kuin enkelini olisi kovasti luoksemme halunnut, mutta tarkoitus ei ollut kuitenkaan. Nyt näen, että meille kuuluu enemmän kuin yksi lapsi, rakkautta olisi niin paljon pienille ihmeille jakaa. Ja kaipaus uutta vauvaa kohtaan on kova, melkein sietämätön. Mutta näinkö puolestamme päätettiin, että poikamme sai vain enkelin siskokseen? Pystynkö tyytymään siihen mitä meillä nyt on, vai jahtaanko turhaan pilvilinnoja ja valitsen pettymysten tien? Toki tähän on sananvaltaa miehellänikin ja varmasti on odotettava tuloksia pikkuisestamme. Mitä jos riski on korkea siihen että tämä tapahtuu uudelleen? Tiedän että kolestaasi uusii 50% todennäköisyydellä seuraavassa raskaudessa. Mutta sitä emme vielä tiedä aiheuttiko se yksin pikkusiskon menehtymisen.
Äiti ajattelee ja ikävöi sinua rakas, kaunis enkelini. Älä huolehdi meistä, kyllä me pärjäämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!