Eilen kävimme vertaistukiryhmän kokouksessa. Se oli todella positiivinen kokemus, näin omin silmin että tämän maailman kauheimman asian kanssa voi ja pystyy jatkamaan elämää. Illalla mieleni oli todella positiivinen. Aamu pyyhkäisi sen tosin taas pois ja ikävä iski nyrkillä kasvoihin heti kun silmät aukaisin. Kauppakeskus pursusi pallomasuja ja pieniä vastasyntyneitä. Isommat vauvat eivät niinkään häiritse, mutta raskaana olevat ja pienen pienet uudet nyytit saavat pään täyteen katkeria ajatuksia. Minä en sitä saa, pientä uutta nyyttiäni kotiin. Sen sijaan joudun hänet hautaamaan. Kuopukseni, enkelini. Hänen kuuluisi vielä potkia kylkiluitani kipeästi, köllötellä kohdussani.
Se minua pelottaa, että monet vertaistukiryhmässä sanoivat, että uusi lapsi oli se, mikä heidät lopulta suosta nosti. Mitä jos minä en sitä koskaan saa? Se voi hyvinkin olla se todennäköisin vaihtoehto. Mikä minut sitten tästä vie eteenpäin? En minä näin voi jatkaa ikuisesti. En minä tällaista surua jaksa kantaa koko loppuelämääni. Koska se suru muuttaa muotonsa? Koska tämä helpottaa?
Tänään sain vihdoin valittua musiikin hautajaisiin, ensimmäiseksi virreksi tulee Suojelusenkeli ja lopuksi Lapinäidin kehtolaulu. Että enkelini saa rauhassa nukkua. Ja tietää että äiti aina tuudittaa. Ihan aina.
Suukkoja rakas, äidillä on taas niin kamala ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!