Minua on alkanut kalvamaan suunnattoman huono omatunto. Miksi en pitänyt enkeliäni sylissä pidempään? Miksi en pyytänyt häntä uudelleen syliin kun hänet oli kapaloitu? Minusta tuntuu että ikäväni vain kasvaa päivä päivältä, tumma pilvi ylläni tummenee entisestään. Miten aika auttaa, kun ikäväni vain ajan kanssa kasvaa? Olin tehnyt päätöksen ja hyvästini jättänyt kun annoin kätilön viedä rakkaan pienokaiseni pois, että en enää häntä tahtonut nähdä. Minua pelottaa niin suunnattomasti, nähdä omassa kohdussa rakkaudella vaalittu lapsi kuolleena. Nyt olen alkanut miettimään, pitäisikö minun kuitenkin vielä hyvästellä, kenties arkussa nukkuva prinsessani? Silti minua pelottaa, mutta pelkään myös kovasti, jos sitäkin päätöstä tulen katumaan, etten pikkuistani enää ikinä näkisi. Onko kuollut oma enkeli enää itsensä vai onko hän jo pelottava? Mitä jos kaunis muistoni hänestä muuttuu? Mutta ajatus siitä että en enää ikinä kaunista enkeliäni näe, repii sisintäni rikki.
Omakätilömme sairaalasta soitti tänään ja kyseli vointiamme. Vaihtelee, ylä ja alamäkiä, vastasin. Sitähän tämä on, vuoristorataa. Kaikki tuntui taas niin todelliselta kätilön kanssa puhuttuani. Tämä ei ole ollutkaan vain pahaa unta, vaan kaikki on todella tapahtunut. Minun enkelini on todellinen.
Tunnen olevani lapsellinen, tänään poistin facebook ystävistäni tuttavani, jolla on laskettu aika päivää sen jälkeen, kuin itselläni oli. En pysty seuraamaan iloisia raskauspäivityksiä, jotka kulkevat niin samassa kuin omani oli. En pystyisi onnittelemaan uuden vauvan johdosta ja ihailemaan uuden pienokaisen kuvaa. Typerää? Ehkä niin, mutta minun piti se tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!