Huomenna siitä on tasan kuukausi kun pikkusisko kuoli. Tasan kuukausi siitä kun hän syntyi, kaunis kuopukseni. Ja huomenna joudun hänet hautaamaan. Jännitän huomista ihan suunnattomasti. Miten tulen tuosta päivästä selviämään? Miten tulen selviämään elämästä sen jälkeen? Kun joku voisi minulle kristallipallosta vilauttaa missä olen itseni kanssa viiden vuoden päästä… Tai vuoden päästä. Opinko elämään sen kanssa, että pikkusisko otettiin minulta pois? Helpottaako tämä ahdistus, vai sanotaanko niin vaan jotta en joutuisi ihan epätoivoon? Jos elämällä on enemmänkin tällaisia yllätyksiä hihassaan, taitaa olla parempi ettei sitä kristallipalloa ole. Tämä on ollut elämäni pisin ja lyhyin kuukausi. Se oli kuin eilen kun tunsin pikkusiskon saaneen siipensä, kipakoiden potkujen vaienneen. Onko siitä tosiaan jo kuukausi? Toisaalta taas tuntuu, etten enää edes muista millaista oli olla ihan ehdoitta onnellinen, ilman tätä jatkuvaa puristavaa tunnetta rinnassa. Tarinan toisenlaisessa lopussa pikkusisko varmasti vielä odottelisi kohdussa elämänsä alkua sen ulkopuolella. Tai ehkä hän olisi jo syntynyt? Nyt vain toivon että selviän huomisesta ja saan saatettua kauniin tyttäreni kunnialla viimeiselle matkalleen. Ikävä ja kaipaus on ihan mieletön.
Suukkoja rakas, huomenna on sinun päiväsi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!