Tänään olen niin yksin. Yksinäinen. Ensimmäistä kertaa. Pieniä hetkiä toki olen ollut aiemminkin, mutta nyt olen kotini vankina odottamassa uuden pesukoneen toimitusta. Ja voi kuinka voikaan ahdistaa. En tiedä mitä minun kuuluisi tehdä? Mitä minun kuuluisi ajatella? Ei minun pitänyt tänne yksin jäädä, minun piti hoitaa uutta vauvaa, kun muut menevät töihin ja päiväkotiin. Olla vauvan kanssa äitiyslomalla. Ei yksin. Osallistua vauvajuttuihin aamupäivisin. Ihmetellä mihin aika menee ja kuinka aika ei meinaa riittää kodin hoitamiseen, vaikka kotona olenkin. Jaksaa huonosti nukuttujen öiden jälkeen ihan vain sen voimalla kun katsoisin pientä tytärtäni. Nyt en meinaa jaksaa unettomien öiden jälkeen, tuntuu että millään ei ole merkitystä. Välillä edes poika ei saa hymyä huulilleni. Menen eteenpäin minuutti kerrallaan enkä ajattele tulevaa. Katson enkelini kuvia, kuuntelen synkkiä lauluja, itken ja ikävöin. Ja kadun päivä päivältä enemmän etten pitänyt enkeliäni kauemmin sylissäni kun hän oli vielä lämmin, sitä en pysty ikinä muuttamaan.
Terveydenhoitaja soitti taas neuvolasta ja kyseli vointiani. Minusta on kuitenkin mukava, että minusta vielä huolehditaan, vaikka vauvaa ei tullutkaan. Kysyy, muistanko syödä ja kuinka yöt sujuvat. Jotenkin aina tulee silti vastattua että kyllä se tästä, päivä kerrallaan. Vaikka se ei ole ollenkaan niin. Mikään ei suju. Mikään ei huvita ja pilven takaa kurkkiva aurinko ei mieltäni lämmitä.
Minulla on taas ihan mahdoton ikävä pientä enkeliäni. Välillä tuntuu, että en ihan oikeasti pysty hengittämään. Mitä minä olen tehnyt, että tämän joudun kokemaan? Tahdon vain tyttäreni kotiin. Miksi muut saavat mutta minä en? Kyllä minä lastani rakastan ja hyvin hoitaisin. Ja kyllähän sinä enkelini sen tiedät? Suukkoja äidiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!