Äitiysloma 20.9.

Tänään olisi pitänyt alkaa äitiyslomani. Se alkoikin tasan kaksi viikkoa sitten hieman erilaisissa tunnelmissa. Tämän äitiysvapaani vietän ilman vauvaani. Muutenkin päivä on ollut todella vaikea, näin paljon en ole tainnut itkeä sitten ihan ensimmäisten päivien. Ikävöiköhän enkelini minua yhtä paljon pilvellään kuin minä ikävöin häntä? Toivottavasti ei, toivon että hänellä on rauha ja onni siellä missä ikinä hän onkaan. Ja minä saan ikävöidä häntä täällä.  Istuin tänään sohvan nurkassa pitkään ja kuuntelin uudestaan ja uudestaan Täällä Pohjan Tähden Alla Kari Tapion ja Ville Valon tulkintana. Ehkä haluan sen hautajaisiin?

Kävin tänään myös neuvolassa juttelemassa terveydenhoitajani kanssa. Yhdessä itkimme ja surimme pientä elämää joka päättyi ennenkuin ehti alkaakaan. Kai kaikella on tarkoituksensa? Vaikea minun on tästä tarkoitusta löytää, me olisimme tätä lasta rakastaneet ja parhaamme mukaan huolehtineet. Mutta niinhän ne sanovat, lapsista kauneimmilla on siivet selässään ja heidän ei tänne ollut tarkoitus tullakkaan. En minä enkeliäni kadu. Olen ylpeä kauniista tyttärestäni ja pidän huolen että häntä ei minun elinaikanani unohdeta ja poika tulee aina myös muistamaan pientä siskoaan, vaikkei häntä tavannutkaan. Ehkä joskus kun hän on isompi näytän hänelle pikkusiskon kauniin kuvan. Tai miksen näyttäisi jo nyt?

Eilen hermostuin pojalle kunnolla ja jälkeenpäin podin kamalan huonoa omatuntoa. Miksi huudan ja räyhään ainokaiselle eläväiselleni? Pelkään kuolemakseni että hänellekin tapahtuu jotain. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen poika yski nukkuessaan ja juoksin paniikissa katsomaan tukehtuuko hän. Iltaisin minun pitää välillä käydä tarkistamassa että nukkuva poika varmasti hengittää. Osaankohan koskaan enää nauttia elämästä vai tulenko aina pelkämään?

Olen myös tehnyt päätöksen että haluan vielä kerran pienen enkelini nähdä. Miksi pelkäisin nukkuvaa lastani? Enemmän kadun, jos en hänelle vielä kerran saa hyvästejä sanoa ja pientä poskea silittää. Mies lupasi tulla mukaani. Minusta tuntuu että häntä pelottaa vielä enemmän kuin minua. Yhdessä me siitä selviämme, hyvästien jätöstä pikkuiselle tyttärellemme. Välillä minusta tuntuu, että enkeliäni ei toden totta tarkoitettu maan päälle lainkaan olemaan. Koko raskaus itsessään oli suuri ihme, 24 neljästä munasolusta yksi ainoa hedelmöittyi ja kasvoi pikkusiskoksi. Koko raskauden ajan minulla oli enemmän tai vähemmän tipputteluvuotoa, sairaslomalla olin jo puolivälistä asti ja sitten vielä tämä raskauskolestaasi joka taisi olla se viimeinen niitti siihen että rakkaasta pikkusiskosta tuli rakas enkeli. Enhän kotona ollut laittanut mitään valmiiksi. Ihan kuin olisin alitajuisesti tiennyt, että pikkusisko ei koskaan tule kanssamme kotiin.

Hyvää yötä rakkaani, tiedäthän että äiti rakastaa sinua sinne tähtien taaksen ja takaisin.