Tänään juhlittiin perhepiirissä esikoisen syntymäpäivää. En päässyt ollenkaan juhlatunnelmaan, mietin vain kuinka en koskaan saa kuopukseni syntymäpäivää näin viettää. Tyttäreni ei koskaan kasva, ei koskaan vanhene. Päässäni kävin läpi esikoisen syntymää, kuinka erilainen se oli verrattuna pienen enkelini syntymään. Silloin sain pienen kitisevän käärön rinnalleni. Sydän oli äitiyden onnea täynnä. Tämä toinen kokemus oli kovin erilainen. Sitä luopumisen tuskaa on mahdoton laittaa sanoiksi. En uskonut että sellaista tunnetta on edes olemassa. Se tyhjyyden tunne ja valtaisa kolo minkä se sieluun on jättänyt. Miten minusta tuntuu, että olen täysin eri ihminen kun vielä kuukausi sitten. Minussa ei ole mitään samaa, kuin siinä ihmisessä joka valtava maha pystyssä innoissaan odotti tyttärensä syntymää, ihanaa pikkusiskoa esikoiselle. Jotenkin se usko tulevaisuuteen on nyt kadonnut kokonaan, löytyyköhän sitä enää koskaan?
En ole uskonnollinen ihminen, mutta tänään olin pojan kanssa Mikkelinpäivän perhemessussa. Sytytin enkelilleni kynttilän ja laitoin hiljaisen rukouspyynnön tyttäreni puolesta. Jotenkin kirkon ilmapiiri rauhoitti, mutta samalla se teki myös todella surulliseksi ja nosti ikävän pintaan. Ja minua kovasti harmitti, kun puheessaan pappi sanoi ettei ihmisistä tule kuoleman jälkeen enkeleitä, että enkelit ovat oma joukkonsa. Kyllä minun pikkuiseni on nyt meidän oma enkelimme, pojan oma suojelusenkeli.
Painajaiset ovat nyt löytäneet tiensä uniini. Nyt olen jo muutamana yönä nähnyt samaa unta, kuinka synnytän kuolleen vauvan, lapsi on aina ollut poika. Poika on viety jääkaappiin kylmenemään, ennen kuin olen saanut hänet syliini. Tiedän että koko ajan pyörittelen mielessäni katumustani, kun en lämmintä lastani halunnut sylitellä. Kadun sitä niin paljon, varmasti lopun ikääni.
Ethän enkelini pahoittanut mieltäsi? Tänään sytytin kynttilän lämmittämään sinua, tunnethan sen lämmön?Äiti rakastaa sinua sinne tähtien taakse!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!