Pikkusiskon kuoleman jälkeen olen miettinyt paljon lapsettomuutta. Sitä miten tämä sekundäärinen lapsettomuus eroaa totaali lapsettomuudesta. Ennen kuin saimme pojan, en ymmärtänyt sekundäärisesti lapsettomien valitusta laisinkaan. Mitä he valittavat ja muka kaipaavat kun heillä jo on se. Maailman suurin ihme. Se kaikkein tärkein, oma lapsi. Pikkusisko raotti tuota ovea minulle. Pikkusisko näytti miten valtavasti rakkautta minulla olisi annettavana. Miten lapsettomuus ei ole yleisesti vain lapsien kaipuuta, vaan nimenomaan sen kyseisen lapsen, joka ei ole vielä saapunut. Sen ikioman, jota varten sinä olet täällä. Oli se lapsi sitten biologinen tai adoptoitu. Mutta se on juuri se lapsi jota varten sinä olet täällä ja juuri se jota kaipaat. Kun pikkusisko sai alkunsa, tajusin miten hirveästi olen ikävöinyt juuri häntä, kaunista tytärtäni. Nyt vain se kaipuu ja ikävä jäivät päälle, kun pikkusisko ei luoksemme tullutkaan. Sen myötä minulle on nyt tullut tämä uusi kaipuu, kaipuu kolmatta lasta kohtaan. Ja en olisi itsekään aiemmin uskonut, että se kaipuu voi olla ihan yhtä kova, kun se on ollut sitä ensimmäistäkin lasta kohtaa. Se tuska on ihan yhtä suuri, kun se lapsi antaa odottaa. Ehkä hieman erilaista, mutta ei se tee siitä yhtään sen vähäpätöisempää. Jos joku nyt ymmärtää mitä ajan takaa?
Jotenkin tunnen tämän koko tilanteen niin epäreiluna. Pitääkö sen kaiken paskan kasautua yhteen läjään? Eikö se lapsettomuus yksin riitä, pitääkö siihen lisätä vielä kuollut vauva? Tänään(kin) taas tuntuu sille että kaikki kaatuu päälle. Jos huominen vihdoin olisi taas se parempi päivä. Kaikesta huolimatta olen hirveän kiitollinen ihanasta pienestä pojastani. Valopilkustani tämän muun paskan keskellä.
Kauniita unia pieni taivaantyttöni, nuku hyvin. Äiti täällä rakastaa ja ikävöi.
Kiitos, että sinä ymmärrät. Itse olen 2,5 vuotiaan ihanan, vilkkaan pojan äiti ja myös sekundäärisesti lapseton. Tämän vuoden aikana kaksi keskenmenoa, jotka ovat jättäneet arvet. Kaiken lisäksi raskaudet eivät ole onnistuneet ilman lääkärinapua ja ihmeellistä teknologiaa. Ensi keväänä olisi taas hoidot piikityksineen edessä. Kovin kauaa pääni ei näitä hoitoja ja pettymyksiä enää kestä, mutta toive saada pienelle pojallemme sisarrus, vie minua päivä kerrallaan eteenpäin ja toivon kipinä elää. Toivon sinulle voimia suuressa surussasi ja uskon että vielä jonain päivänä saamme molemmat pitää sylissämme lämmintä, tuhnuttavaa pienokaista. Rauhallista joulun aikaa teille!
VastaaPoistaKiitos sinulle kommentistasi. Toivotan myös sulle kovasti voimaa tähän "älyttömyyteen" , antaisin niin paljon kun pystyisimme vain tulemaan itse raskaaksi ilman tuota teknologiaa. Toki olen näistä mahdollisuuksista myös kiitollinen, ilman sitä ei pieni enkelimme olisi täällä edes käväissyt. Mutta kuten joku minulle sanoikin, on vaikea tietää onko kiitollinen siitä että melkein sai vai olisiko parempi vaan olla kokonaan ilman... Vaikea tietää kun valintaa ei voi jälkikäteen vaihtaa...
PoistaRauhaisaa joulun aikaa myös teidän perheelle.