maanantai 29. lokakuuta 2012

Kiire

Minulla on ihan hirveä kiire. Ihan hirveä kiire päästä taas yrittämään. Ja vielä kovempi kiire olisi päästä maaliin, ihan loppuun saakka. Siihen onnelliseen loppuun. En suostu nyt edes ajattelemaan, että loppu voisi olla erilainen. Nyt se on ainoa asia joka vie minua eteenpäin. Jos tästä lopusta ei tule sellaista kun haluan, en tiedä mitä sitten teen. Mistä aineksista rakennan itselleni sellaisen lopun, jonka kanssa jaksan loppuelämäni?

Tänään minulla oli lopputarkastus neuvolassa. Ajattelin etteivät sitä edes nyt tee, kun kuukautiset alkoivat. Mutta kyllä vaan, homma hoidettiin. Lääkäri kysyi ehkäisysuunnitelmista. Sanoin että emme kaipaa. Tulosten saamiseen on enää kuukausi ja mahdollisuus siihen että jotain tässä välissä tapahtuisi on varmasti pienemmät kuin lottovoittoon. Lääkäri kysyi olenko harkinnut itsemurhaa. No en todellakaan. Sanoin, että ainakaan toistaiseksi en koe olevani masentunut. Olen vain ihan h*****tin surullinen. Joka päivä. Välillä koko päivän, välillä vain osan päivästä. Mutta kyllä, olen surullinen joka ikinen päivä. Tänään taas hieman enemmän. Tänään olen taas rypenyt itsesäälissä, surkutellut kohtaloani. Ajatellut mitä kaikkea olen menettänyt. Kokonaisen elämän ja kaikki mitä siihen kuuluu. Kokonaisen ihmisen. Pikkusiskon.

Siksi minulla on niin kamala kiire. Koska tällä hetkellä minusta tuntuu, että ainoa tie ulos tästä epätoivosta on saada se kaivattu loppu. Onnellinen loppu. Ja minua niin pelottaa, koska en tiedä tavoittelenko nyt jotain sellaista mistä ei koskaan tule totta. Mitä minulla sitten on jäljellä? Mitä jos minun tarinani loppu oli nyt tässä? Tuhkana maan sisällä.

Äiti rakastaa, niinkuin aina. Ja ikävöi, niinkuin aina. Vaikka oletkin siellä kaukana jossain minne minä en vielä pääse. Suukkoja rakas kulta pieni.

4 kommenttia:

  1. Moikka taas!

    Mulle on sanottu niin monta monituista kertaa että onko sulla nyt kiire? koko ajan sitä kuulee niin läheisiltä ja lääkäreiltä. ja sitten se että eihän sulla tässä mitään kiirrettä ole. Joo ei oo kiirettä, mutta tarvetta on. Tarvetta on saada syliini lapsi, tarvetta on saada jotakin tähän surun rinnalle, jotakin hyvää... ja aluksi puhuttiin että olen surullinen ja nyt että masentunut. Joo ehkä saatan olla hieman masentunut, mutta se johtuu ihan surusta!
    Kiva lukea sun tekstejä, ne niin on käsin kosketeltavissa. Jaksamista päiviin. Ja se onnellinen loppu vielä saadaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin Eveliina. Se tarve on ihan mieletön. Juuri niinkuin sanoit, tähän surun rinnalle kaipaan äärettömästi jotain hyvää. Jotain ilon aihetta. En minä surusta kokonaanedes eroon halua, onhan se se ainoa asia mitä minulla pikkusiskosta on. Mutta sen surun kanssa jaksaisi hieman paremmin kun sen rinnalla olisi jotain muuta. Kiitos taas Eveliina <3

      Poista
  2. Voi että ymmärrän tunteesi! Olen läpikäynyt samoja tunteita todella vahvasti. Olen todennut, että suru ja ahdistus eivät hellitä yhtään, ennen kuin saan lapsen syliini ja kotiin saakka. Meidän ahdistusta lisää se, että sektion vuoksi joudun odottamaan vuoden ennenkuin saamme edes yrittää. Monta kertaa on tuntunut siltä, että en mitenkään jaksa tätä vuotta. Mitä hyvää tässä vuodessa voi olla? Tai eihän se enää vuotta ole, puoli vuotta vain, mutta silti se tuntuu loputtoman pitkältä. Toivon, että jaksat olla toiveikas, ja jaksat yrittää <3 lämpimiä ajatuksia!

    VastaaPoista
  3. Kiitos Johanna. Minun on pakko jaksaa yrittää. Pakko päästä sinne onnelliseen loppuun. Vielä en mieti muita vaihtoehtoja. Ja usko vain, vaikka nyt aika matelisi, kyllä se kevät koittaa nopeammin kuin uskommekaan. Jaksetaan molemmat.

    VastaaPoista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!