tiistai 23. lokakuuta 2012

Etäisyyttä 19.10.


Olen yrittänyt ottaa hieman hajurakoa. Suruun, ikävään ja kaikkeen muuhun pikkusiskoon liittyvään. Hyppäsimme koneeseen ja tulimme miehen vanhempien luokse. Vain huomatakseni että näihin asioihin ei pysty etäisyyttä ottamaan, niitä ei pysty kannoilta karistamaan vaikka mihin menisi. Suru ja ikävä kulkevat mukana minne menenkin enkä pääse niitä pakoon vaikka kuinka yrittäisin. Ja eihän se asiaa mihinkään muuta, pikkusisko on yhä kuollut vaikka menisin maailman ääriin. Ja kun kone nousi kiitotieltä minulta pääsi taas kerran kyyneleet. Tunsin syyllisyyttä kun lähdin ilman pikkusiskoa, jätin enkelini taakseni. Hylkäsin hänet ja jatkoin elämääni niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Siltä minusta tuntui. Että olen huono äiti joka hylkää lapsensa.

Minun on kyllä myönnettävä, että tänään on ollut hyvä päivä. Ensimmäinen päivä, kun en ole itkenyt (vielä). Lähellä se oli, kun kävelimme hautausmaan ohi ja kadulle näin aivan portin vieressä olevan enkelivauvan muistokiven. En silti purskahtanut kyyneliin. Alan ymmärtää mitä tarkoittaa “aika parantaa” ja “suru muuttaa muotoaan”. En kyllä ehkä allekirjoita noita ihan suoraltaan. Ennemminkin ajan kanssa suru tulee niin tutuksi, osaksi omaa olemista niin ettei se enää vie huomiota kaikilta muilta tunteilta. Siihen tottuu. Yhtä lailla kuin sairauden kanssa oppii elämään, surun kanssa voi oppia elämään. Toisaalta nyt “hyvän päivän” jälkeen, tunnen jo suurta tarvetta vetäytyä omiin oloihini ajattelemaan pikkusiskoa. En ole vielä valmis luopumaan tästä pahimmasta surusta. Vielä nyt se tuntuisi siltä kun luopuisin pikkusiskon olemassa olosta. Annan itselleni vielä luvan surra ja itkeä joka päivä.

Kauniita unia pieni enkelini! Äiti rakastaa missä ikinä onkaan sinua sinne missä ikinä oletkaan.

2 kommenttia:

  1. Otan osaa menetykseenne! Ei meinaa löytyä sopivia sanoja, mutta halusin kertoa sinulle sen,että kokemasi tunteet ovat varsin "normaaleja" tilanteeseen. Surunne on hyvin tuore ja kaikkia ajatuksia ja tunteita ennättää tulla matkan varrella. Itse koin samaa. Luulin hylänneeni ja pettäneeni enkelini jos joskus "erehdyin" tekemään jotain muuta kuin suremaan. Tämä vaihe kesti jonkun aikaa(kuukausia). Kun pääsi talvesta ja keväästä kesään tuntui luonnolliselta ottaa hetkeksi surusta etäisyyttä,kokeilin keskittyä tulevaan ja se oli ihan hyvä asia. Nyt kun ensimmäinen vuosi alkaa lähestyä loppuaan ja enkelin syntymäpäivä lähestyy,huomaan surun ja ikävän olevan taas tiiviimmin läsnä. Samat tunteet kuin alku kuukausina tuntuvat taas yhtä vahvoilta. Miksi näin kävi?

    Surullu täytyy antaa tilaa ja suruun menee oma aikansa. Se,että annat itsellesi luvan surra on hyvä. Ikävä ja rakkaus menetettyä lasta kohtaan tulee kulkemaan elämässä mukana. Ei se häviä mihinkään vaikka joskus tekisikin jotain muuta. Itselläni meidän enkelimme on ainakin joka hetki mukana ja sydämessä.

    Voimia syksyyn ja tulevaan talveen! Kuten sanoin suru ottaa oman aikansa ja se aikanaan muuttaa muotoaan. Koska se tapahtuu? Sitä en tiedä, jokainen kulkee omaa polkuaan. Jaksamisia <3

    VastaaPoista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!