perjantai 30. marraskuuta 2012

Pikkusiskon elämä

"Jokaisella elämällä
on alku ja loppu.
Se mitä siihen väliin mahtuu
tekee elämästä kokonaisen
- silloinkin
kun alku ja loppu
tuntuvat olevan
liian lähellä toisiaan."


-Hanna Ekola-

Pikkusiskon elämän alku ja loppu olivat aivan liian lähellä toisiaan, se ei vain tunnu siltä vaan näin tosiaan oli. Pikkusisko ei koskaan nähnyt elämää kohdun ulkopuolella. Minä olisin valmis antamaan mitä tahansa, että olisin edes pienen hetken saanut. Mitä tahansa että olisin edes kerran saanut sylitellä lämmintä tytärtäni, kun pieni sydän vielä sykki. Että olisin tuntenut pikkusiskon liikkuvan sylissäni, kuullut pikkusiskon. Minä niin toivon että pikkusiskolla oli hyvä elämä. Ei kai se huonokaan voinut olla. Kai pikkusisko oli parhaassa mahdollisessa paikassa koko pienen elämänsä ajan, äidin sydämen alla vaikka en häntä turvassa pystynytkään pitämään. Ja kovasti toivon että hän nyt on siellä toisessa parhaassa mahdollisessa paikassa, vaikka sitähän en voi tietää. Pikkusisko ei tainnut itse elämältään kovin paljoa saada. Rakkautta toki sai ihan äärettömästi ja yhä sitä saa. Mutta pikkusisko ehti antaa kuitenkin paljon. Hän antoi ihan uskomattoman onnentunteen kun ilmoitti tulostaan. Suurta iloa jokaisella pienellä potkullaan. Aina jäin potkuja ja liikkeitä kuullostelemaan, niin ihana ja odotettu tuo uusi ihminen sisälläni oli. Ja ne hetket, kun pääsin kurkkaamaan pikkusiskon salaiseen maailmaan vatsani sisään olivat aina yhtä ihmeellisiä. Toki pikkusisko antoi myös elämän mittaisen suuren surun ja ikävän, sitä ilman olisin toki voinut olla. Usein pohdin, että olisiko ollut parempi jos pikkusiskoa ei olisi koskaan ollut? Eläisin varmasti tyytyväisenä normaalia elämääni pojan ja miehen kanssa, ehkä pienenä pistona välillä voisin tuntea sen että poika on ainoamme, mutta se ei hallitsisi elämääni niinkuin suru tekee nyt. Välillä tuntuu että niin olisi helpompi. Välillä kun suru ja ikävä iskevät oikein voimalla ja hengittäminenkin on vaikeaa, mietin miten paljon helpompaa se olisi ollut. Ja toisaalta taas en minuuttiakaan haluaisi vaihtaa pois. En kipeää synnytystä, en vaikeaa raskautta, en mitään. Yritän opetella olemaan onnellinen siitä, että sain edes pienen palan pikkusiskon elämästä. Tai minähän sen pienen elämän sain kokonaan. Pikkusiskon kuolema jatkaa yhä minun muokkaamistani täysin uudenlaiseksi ihmiseksi. Olen tutustunut uuteen kuoleman jälkeiseen maailmaan pikkusiskon myötä. Tavannut ihmisiä, joita en muuten olisi tavannut. Kuullut elämänkohtaloita joista muuten en tietäisi mitään. Ehkä joskus osaan arvostaa sitä mitä pikkusiskon kuolema antaa minulle. Sitä millainen ihminen minusta tulee. Nyt vielä olen kovasti keskeneräinen.

Suukkoja rakas taivaantyttö. Äidillä on aina vaan ihan yhtä ikävä.


4 kommenttia:

  1. "pikkusisko oli parhaassa mahdollisessa paikassa koko pienen elämänsä ajan, äidin sydämen alla" <3

    Olen varma, että hän on nytkin parhaassa mahdollisessa paikassa ottaen huomioon, ettei se enää voi olla äidin syli - jossain missä ei tiedä kaivatakaan äitiään, on vain turvassa ja onnellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kisu, siihen se vaan on luotettava. Että siellä jossain on kaikilla näillä pienillä enkeleillä hyvä olla. Niin hyvä kun se vaan voi äidin sylin ulottumattomissa.

      Poista
  2. Tuli mieleen, oletko kuunnellut Jipulta kappaleen Luovun? <3 Kuuntelen sitä päivittäin ja itken lähes joka kerta.

    Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etsin tuon kappaleen käsiini, ihanat, tosi koskettavat sanat <3
      Muutenkin huomaan oikein etsimällä etsiväni lauluja, joiden sanat voin saada sopimaan tähän tilanteeseen.

      Kiitos Elina <3

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!