keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Välinpitämättömyys

Se sattuu, kun ei kysytä kuinka voin. Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun ihmiset ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ihan kuin koko raskautta ja pikkusiskoa ei olisi ollutkaan. Tiedän, monet ihmiset peittävät sillä omaa epävarmuuttaan. En minä itsekään ennen oikein osannut suhtautua menetyksen kokeneisiin tai muuten vaikean tilanteen edessä oleviin ihmisiin. Nyt kuvittelen osaavani, ainakin hieman. Ei tarvitsisi kuin halata tai koskettaa. Ei siinä sanoja tarvittaisi. Minulle riittää kun näen, että toinen välittää, että se toinenkin tietää että pikkusisko on ollut ihan oikea ja tärkeä. Mutta se kun ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan tuntuu pahalle sisälläni.

Eikä pikkusiskosta tarvitse kokoajan puhua. En minä pojastakaan koko aikaa jauha. Mutta varsinkin sellaiset ihmiset, jotka ovat raskaudesta tienneet ja tapaan ensimmäistä kertaa pikkusiskon kuoleman jälkeen. Kun he ovat kun ennenkin, se tuntuu pahalle. Eikö heille merkitse mitään, että minulta on kuollut lapsi? Onko heille tärkeämpää pitää oma pokka? Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun oma perhekin mainitsee pikkusiskoa vähemmän ja vähemmän. Pystyvätkö he laittamaan asian sivuun näin nopeasti? Ja huomaan itsekin mainitsevani pikkusiskoa heille harvemmin, minusta tuntuu että en halua aihetta väkisin tuputtaa. Jos heitä ei kiinnosta niin olkoot. Onneksi minulla on ystäväni kenelle voin puhua. Ja siskoni kyllä jaksaa kuunnella.  Ja tämä blogi. Tästä on tullut tärkeä, täällä voin sanoa juuri mitä mielessäni liikkuu. Täällä on ihmisiä jotka ovat kokeneet saman, ihmisiä jotka oikeasti tietävät mitä käyn läpi. Mutta minä haluan, että pikkusisko tunnustetaan ihmisenä. Haluan, että hänestä puhutaan. Se on ainoa keino pitää tyttäreni elossa, mukana meidän elämässämme. Miksi ihmeessä lapsen kuoleman täytyy olla vieläkin sellainen tabu, josta ei puhuta? Ei puhumattomuus sitä pahaa pois vie, päinvastoin.

Rakastan rakastan rakastan kaunis pieni enkelini. Lupaan että rakastan joka ikinen päivä.

16 kommenttia:

  1. Niiiin tuttua. Varsinkin tuo, että tapaa jonkun ensimmäistä kertaa ja henkilö tietää, miten meille on käynyt. Ei sanaakaan, ei kysymystä voinnista. Pelkkä surkea nyökkäys ja sitten muihin asioihin. Ehkä lapsen kuolema on joillekin vaan niin käsittämätöntä, ettei siihen osata mitään sanoa ja ollaan siksi hiljaa?

    Puhu sinä siis niin paljon kuin haluat ja jaksat. Ehkä sitten ihmiset tietävät, että sinulle on myös ok puhua asiata ja hekin voivat ottaa sen esille? Itse kyllä pohdin aikoinani paljon, että miten aloittaisin. "Niin kun meiltä kuoli tytär silloin, niin..." Huono aloitus ehkä? En vieläkään tiedä, miten aloittaisin puhumisen tyttärestämme, jos kukaan ei muuten mitään kysy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri se aloitus... Musta tuntuu, että olen liian kiltti, kun sitten olen vaan itsekin hiljaa, kun huomaan että aihe toisia ahdistaa. Pitäisi vaan jauhaa. Saisi siinä sitten "tavallinenkin" tallaaja pienen pintaraapaisun siitä millaista tämä elämä on. On inhottavaa olla katkera...

      Poista
  2. Jep. Kun aloitan juuri tuolla "Niin kun meiltä kuoli tytär silloin, niin..." vastauksena on osaaottava kärsimätön katse, sellainen säälivä pieni surullinen hymy ja "Niin, sinä kerroitkin siitä jo." Miten niin kerroinkin jo? Jos kerron muista lapsistani, se on ihan ok, ihmiset kuuntelevat, kyselevät, kommentoivat. Mutta tästä yhdestä tyttärestäni kerta riitää, ei siitä sitten sen enempää. "Joo, mä kuulin, tosi ikävää." Ja sitten muihin aiheisiin. Tuntuu ettei kukaan muu kuin mieheni tai terapeuttini halua kuulla miten söpö päättäväinen nenä tyttärelläni oli. Miten hän selvästi potkujen perusteella oli yhtä tomera kuin vanhin siskoistaan. miten hänen kasvoillaan oli syntyessä periksiantamaton ilme, vaikka hänen oli lopulta ollut pakko antaa periksi. Haluaisin kertoa, miltä tuntui kun kätilö käveli vauva sylissään salin ovesta pois. Hänellä oli MINUN lapseni ja tiesin, etten KOSKAAN enää näkisi lastani. Olen kyllä havahduttanut muita äitejä sanomalla että se tuntui samalta kuin elävä lapsi olisi kannettu pois - lopullisesti. Kyllä siinä moni äiti on havahtunutkin. olen myös näyttänyt ihmisille vauvani kuvaa. Meillä tosiaan oli vauva, vaikkei häntä moni nähnyt. Kiitos teille kun kuuntelitte minua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 suuret pahoittelut teidänkin menetyksestä.

      Mä olen myös joillekin näyttänyt pikkusiskon kuvaa. Olen huomannut että se tekee heille sen todelliseksi. Teillä tosiaan oli ihan oikea vauva, ihan oikea ihminen. Oli. Emme vain päässeet ylpeänä häntä tuttavillemme näyttelemään.

      Me kuuntelemme aina.

      Poista
    2. Kiitos tästä blogista. Itse olen siskon roolissa ja etsin tietoa miten tästä voi toista auttaa selviämään. Siskolleni syntyi enkelityttö tänään. Suru itsellänikin on niin valtava ettei voi kuvitella hänen suruaan. Tätä olen nyt tähän asti lukenut. Täytyy vielä mainita ainakin valokuvasta että ottaisivat edes yhden. Jää edes yksi kuva pienestä. Ja surulle pitää antaa aikaa. Se ei häviä koskaan. Muuttaa vain muotoaan. Kiitos. SS

      Poista
    3. Olen kovin pahoillani puolestanne <3 Kannustaisin niin kovasti keräämään muistoja, ne tulevat olemaan kultaakin kalliimpia!

      Kyllä tämän kanssa oppii elämään, aikaa se vie, surua on surtava, mutta joskus vielä helpottaa <3

      Poista
  3. Mun kohdalla ei ollut välinpitämättömyyttä. Olette molemmat ajatuksissani usein. <3

    VastaaPoista
  4. Moikka, itse olen törmännyt tuohon kanssa ja kyllä se panee vihaksi. Mun sisko esim on sitä mieltä että nostan Alpon liikaa keskusteluihin vaikka se on mulle ihan luonnollinen asia. Minä haluan pitää oman lapseni elämässä vaikka onkin kuollut on hän minun samalla tavalla kun hän puhuu omastaan koen olevani oikeutettu pitämään omani. Sitten tuo välinpitämättömyys, mieheni tätit tai enot vaimoineen ei ole sanallakaan ottanut puheeksi ei edes "välitys"osanotoilla vaikka 16vuotta on mut suvus tuntenut. Olen ajatellut että jos elävä sisar saadaan maailmaan on turha naamaa näyttää meille, nyt yhdestä tädistä tuli mummo ni en ees onnittele, dissaan samalla tavalla ku se meitä. Yksi asia mikä ärsyttää on se että tuntuu kuin pitäisi aina todistella että meidän vauvassa ei ollut mitään vikaa ja että olen kyllä normaalisti synnyttänyt lapseni aivan samalla tavalla kuin kuka muukin äiti..raivostuttaa aina välillä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle kanssa suurin "pettymys" oli tätini. He ovat itse menettäneet poikansa lähes 30 vuotta sitten. Näimme jossain kissanristiäisissä eikä hän sanonut mitään. Hänen kaikista ihmisistä olisi luullut ymmärtävän. Samoin miehen äiti, heidän esikoinen kuoli yhden päivän ikäisenä ja ainoa mitä hän on aiheesta oikeastaan puhunut oli kun kysyi kuinka fyysisesti voin hieman synnytyksen jälkeen. Onkohan se joku sukupolvien välinen kuilu, että edes saman kokeneet eivät pysty suutansa avaamaan... Ärsyttää suunnattomasti. Mutta jatketaan me puhumista.

      Poista
  5. Hei, pakko myös minun kommentoida. Törmään tuohon itse koko ajan. Jatkuvasti. Se se tuntuu niin pahalta, että tyttäreni sivuutetaan. Puhuminen hänestä on ainut keino pitää hänet elämässämme ja varsinkin tuttujen elämässä. Ilmeisesti jotkut käyttäytyvät tuolla tavalla siksi, että pelkäävät että pahoittavat mieleni. Että jos he purskahtavat itkuun, niin minä vaivun takaisin suruun. Että he pilaavat minun päivän. Eihän se niin ole, koska suru on koko ajan läsnä ja tyttö on ajatuksissa koko ajan. Me sen tiedämme, me saman kokeneet. Minustakin tuo tuntuu niin pahalle, pahimmalle, mutta koska en ole varma miten itse osaisin kohdata lapsensa menettäneen, jos minulle ei olisi tätä tapahtunut, yritän ymmärtää heitä. Kuolema on niin vaikea asia, varsinkin vauvan kuolema. Aina ei tietenkään tarvitse ymmärtää, ei todellakaan! Ja olet oikeutettu puhumaan tyttärestäsi aina kun siltä tuntuu. Iso halaus ja voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Johanna <3

      On tämä varsinainen taival meille kuljettavaksi...

      Mun on pakko vielä lisätä tapaus pojan päiväkodista. Muutama päivä sitten kyselin pojan ryhmän lastentarhanopettajalta kuinka pojalla on sujunut. Onko päiväkodissa mitenkään tullut tämä tilanteemme esiin? Ovatko he huomanneet pojassa muutosta, onko hän päiväkodissa mitään asiasta sanonut ( kotona kun aina välillä tulee puheissa ja leikeissä esiin). Lastentarhanopettaja katsoo mua ihan h-moilasena eikä hänellä ole käsitystäkään mistä puhun. Siis tämä meidän tilanne kun Pojan pikkusisko kuoli kohtuuni ja äiti on varmasti ollut hieman erilainen kun aiemmin!!!! Pojan ryhmän hoitajille kaikille kerrottiin tilanne ja aikaahan tapahtuneesta on kulunut kaksi kuukautta. Näköjään se oli jo unohtunut. Eivät näköjään yhtään ihmettele että tuon ja haen poikaa välillä miten sattuu, mikä tuskin onnistuisi jos olisin työelämässä. Mutta tällaiset yksittäiset pienet asiat saavat välillä pään painuksiin

      Poista
  6. Moikka!

    Taashan se mie täällä, rieksaksi asti! :)
    Mutta niin tunteella kyllä kirjotat ja niin samoja juttuja mitä itse olen kokenu tään painajaisen keskellä. Miusta on tuntunu todella pahalle kun jotkut on tullu sanomaan että "en kyllä olisi kestänyt jos minun kohdalle olisi noin käynyt että oma lapsi kuolee" Hitto, ihan kun minä olisin tämän itselleni tilannu!! Tää on vaan kestettävä. No eihän ne varmaan sitä pahalla tarkota, mutta silti. Kun sitä on tällänen pesusieni että oiken kerää itteesä kaiken sanomisen.
    Aaloilla <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei täällä pysty olemaan riesaksi asti, ajatusten vaihto on sitä parhautta :). Mutta toi on niin totta... Noi mä en ois kestänyt ja samaan kyllä menee et voin vaan kuvitella. Ei, et oi edes kuvitella. Ei tällaista voi kuvitella. Tämä on kuin maan päällinen helvetti. Ei sitä pysty kuvitella, sen tietää vasta kun siihen joutuu. Ja oikeesti, pakkohan se on kestää kun ei itsekään tästä nyt pois vielä pääse. Mä oon kanssa sellainen pesusieni. Otan paljon helpommin itseeni, vaikka ihmiset ei tarkoittaiskaan. Sitä on jotenkin niin tällaisessa räjähdysherkässä mielentilassa :)

      Poista
  7. Voih, löysin blogisi ja olenkin sen nyt alusta tähän asti selannut. Moneen postaukseen on tehnyt mieli kommentoida, mutta kun ei vain sanat riitä. Ei pysty ymmärtämään kuinka pahalta voi tuntua oman lapsen menettäminen, mitä siihen voi edes sanoa? En tiedä koskettaako tämä minua jonkin verran jo siksikin, että itselläni on samana päivänä syntymäpäivä kuin enkelillänne.
    Toisaalta ymmärrän läheisiänne, joiden on vaikea ottaa pikkusiskonne puheeksi "niin kun teiltähän kuoli se lapsi" "no koskas olet käynyt viimeksi haudalla?" yms mikä voi toisista tuntua ahdistavalta tai tunkeilevalta. He taas jotka itse ovat lapsensa menettäneet, saattavat muistaa omaa suruaan ja mikäli heille oli aikoinaan helpompaa, kun muut eivät kokoajan kyselleet, saattavat he ajatella, että ottavat asian puheeksi myöhemmin kun teidänkin on siitä jo helpompi puhua (huh kun tuli pitkä hirviölause). Uskon kuitenkin vahvasti, että olette heidän ajatuksissaan monesti. Ei kukaan läheinen voi unohtaa teidän tuskaanne. He vain kyselevät kuulumisia ja vointeja sitten kun katsovat ajan olevan siihen sopiva. (toivottavasti ymmärsit mitä hain takaa, onnistuin kyllä super vaikeasti asian selittämään).
    Sitten vielä pakko sanoa yksi juttu; eräässä postauksessa sanoit jotenkin, että toivottavasti pikkuisella on rauha ja onni matkassaan. Isäni vanhemmat, Rauha-mummuni ja Onni-vaarini, maailman lapsirakkaimmat ihmiset keitä muistan, varmasti pitävät hyvää huolta teidän pienokaisestanne siellä taivaassa <3
    Voimia teille ihan hirmuisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Vohveli kommentistasi. Sinulla on monta hyvää pointtia, uskon kyllä, että monille on vaikea ottaa asia puheeksi. Etteivät haluaa heiluttaa muutenkin jo kovin heiluvaa mieltä. Mua kovasti lohduttaa, kun minulle kerrotaan näistä, jo siellä toisella puolella olevista, jotka varmasti pitävät huolen näistä pienistä enkeleistä <3

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!