lauantai 17. marraskuuta 2012

Vahvempi kuin uskoinkaan

Kauppakeskuksen parkkipaikalla törmäsin työkaveriini. Samaiseen ihmiseen kenen takia ilmoitin jättäväni firman pikkujoulut väliin. Samaiseen kenen pienen tytön laskettu aika oli noin kaksi viikkoa pikkusiskon jälkeen. Hän huomasi minut ensin. Ei sanonut sanaakaan, vaan tuli luokseni, otti lujaa kiinni ja halasi pitkään. Seisomme pitkään kiinni toisissamme siinä parkkihallissa autojen ajaessa ohi ja yhdessä itkimme pientä menetettyä elämää. Minä tunsin ison pyöreän vatsan painavan omaa tyhjää vatsaani vasten. Minä takerruin häneen kuin hukkuva ja pienen hetken kuvittelin, että se olikin minun vatsani vielä täynnä elämää. Mutta minun olikin paljon helpompi päästää irti kuin olisin kuvitellut. Yllätyksekseni huomasin, että minä en ollutkaan kateellinen juuri hänelle. Minun ei ollutkaan vaikea seisoa siinä kasvotusten ison vatsan edessä. Tilanne sai hänetkin avautumaan. Hänellä on ollut kolme keskenmenoa. Hän ansaitsee tämän pienen tytön. Hän on aito, ihana ihminen, joka löysi oikeat sanat. Hän teki minulle helpoksi seisoa siinä, ison vatsan vieressä olematta katkera tai kateellinen. Raskaus on mennyt jo lasketun ajan yli ja synnytys käynnistetään ensi viikolla. Lupasin jopa mennä kahvittelemaan hänen kanssaan kunhan vauva on syntynyt. Uskallankohan sen lupauksen toteuttaa... Tämä ei kuitenkaan muuttanut sitä, että kaikille muille olen yhä kateellinen ja katkera. Mutta hänelle en ollut, en ainakaan tuolla hetkellä. Tapaaminen sai ikävän pintaan voimakkaana. Kuntosalilla, jonne olin matkalla kun törmäsimme, spinning tunnilla poljin kyyneleet silmissäni kuin raivopää ikävääni hieman lievemmäksi. Hetkeksi se auttoi. Mutta olen kuitenkin hieman ylpeä itsestäni, ehkä olenkin vähän vahvempi kuin uskoinkaan? Pärjäsin tuon tapaamisen kanssa paremmin kuin olisin ikinä uskonut.

Rakas pieni taivaantyttöni, äiti täällä ikävöi niin että sydän pakahtuu. Suukkoja tuhat pieni tähtiprinsessani!

4 kommenttia:

  1. Löysin juuri blogiisi sattuman kautta, heikolla hetkelläni. Taivaan lahja, että löysin. Kolmas lapseni, enkelipoikani syntyi 14.9. rv:lla 26. Kaikki piti olla hyvin. Maanantaina 26.11. pääsemme jälkitarkastukseen ja saamme tietää mahdollisen syyn tapahtuneeseen. Mitään ulkoisia ongelmia vauvalla ei ollut havaittavissa. Olen ollut jo kuukauden työelämässä ja aloitin juuri uudessa työpaikassa jossa kukaan muu kuin esimieheni ei tiedä tapahtuneesta. Voin olla sen suhteen täysin anonyymi, mikä tekee minulle hyvää, ettei tarvitse kulkea leima otsassa ja kylpeä siinä surussa. Joka ilta pientä enkelipikkuveliä ajattelen ja ikävöin. Laskettu aika lähestyy, 22.12. Minulla on hirvittävän vahva tunne siitä että Taivaan Isä loi poikani enkeliksi, enkelin tarkoitusta varten. Minusta on kasvanut vahvempi ihminen ja olen tapahtuneen kautta päässyt aloittamaan psykologin luona käymisen, mikä on nostanut esiin minusta asioita jotka olisi pitänyt nousta jo kauan sitten. Minusta tulee vihdoin nyt 3-kymppisenä EHJÄ MINÄ. Olen myös lohduttautunut sillä, että voin olla onnekas että Jumala valitsi juuri Minut kantamaan sisälläni ja synnyttämään Hänen oman enkelinsä, jota Taivas tarvitsi. Vertaistukea minulla ei ole tähän mennessä ollut, olisi mukavaa jos me voisimme olla sitä toisillemme?

    Lämpimästi blogistasi kiittäen, Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen todella pahoillani että sinäkin Elina olet joutunut tälle polulle. Tätä en kenellekään soisi :( Pidä kynsin ja hampain kaikista niistä ajatuksista kiinni mistä saat lohdutusta, ne ovat kultaakin kalliimpia. Itse en ole vielä työelämään pystynyt palaamaan, vaikka toisaalta olisi mukava kun päiviksi olisi muuta ajateltavaa. Hyvä, että sinulla on tämä suruvapaa vyöhyke missä saat lepuuttaa hieman mieltä. Itse olen löytänyt liikunnan pitkän taon jälkeen uudelleen ja puran paljon pahaa oloani liikkumalla.

      Tällä polulla ei liikaa saman kokeneita ystäviä voi olla, joten kaikki vertaistuki on hyvin tervetullutta.
      Kovasti voimia sinulle Elina!

      Poista
  2. Luen juuri koko blogiasi läpi, lohduttavaa että joku muu on kokenut saman ja että on samanlaisia tunteita. Minäkin olen alkanut käydä pitkillä metsäkävelyillä, yksin omien ajatusteni kanssa. Siitä saa hirveästi voimaa. Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, että olen päässyt jo nyt jaloilleni ja hyväksynyt asian. Aivan kuin olisin onnellinen että näin kävi. Vaikka en todellakaan ole. Olisi paljon hyväksyttävämpää omasta mielestäni että itkisin peiton alla päivät pitkät. Rakastinko sittenkään tarpeeksi pikku enkeliäni kun hän vielä eli masussani? Kiinnyinkö häneen riittävästi? Miksi olen näin kylmä? Toiset kuten sinäkin toivoisit pääseväsi surun yli, minä taas pohdin miksi olen jo nyt päässyt surun yli. Suhteellista.

    Elina

    VastaaPoista
  3. Voi Elina, älä ihmeessä kyseenalaista rakkauttasi pientä enkeliäsi kohtaan. Minusta olisi ihanaa kun tämä painon tunne rinnan päällä vähän helpottaisi. Ei se tarkoittaisi sitä että pikkusisko olisi ollut minulle yhtään vähempää rakas. Surun käsittelyn tapoja on yhtä monta kuin on surijoita, eikä niistä varmasti yksikään tapa ole väärä. Minun suruani lisää myös se, että joudun tässä pikkusiskon kuoleman rinnalla käsittelemään lapsettomuuden surua, mikä on tällä hetkellä minulle todella kova paikka.

    VastaaPoista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!