Yhden ajanjakson loppu

Niin ajattelin kun pojan jälkeen palasin takaisin työelämään. Se oli kotiäitiys-ajanjakson loppu. Tänään minulla oli ensimmäinen työpäivä pikkusiskon äitiysloman jälkeen. En voi millään sanoa, että tämä olisi samalla lailla aikakauden loppu. Pikkusiskon äitiyteni tulee aina olemaan tällaista. Se oli tällaista kun olin äitiysvapaalla ja se tulee olemaan aivan samanlaista nyt kun olen takaisin työelämässä. Näitä taivaslapsia ei tarvitse viedä päiväkotiin, ei tarvitse jättää itkevää lasta aamuisin outoon paikkaan, ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin yrittää selvitä päivä kerrallaan eteenpäin. Kuinka mielelläni senkin tekisin jos vain asiat voisivat olla toisin. Jättäisin huutavan lapsen taakseni, tekisin kaikki muutkin myös ne ei niin mukavat asiat.

Laitoin etukäteen pomoilleni sähköpostilla viestiä, ajattelin että raavaiden miesten on varmasti vaikea ymmärtää tätä tilannetta ja minun on ehkä vaikea sanoa heille mitään suoraan kasvotusten (ainakaan itkemättä).  Kerroin että tämä on ollut elämäni rankin kokemus. Kerroin, että toivon heidän ymmärtävän etten ole enää sama ihminen kuin vielä kesällä olin. Kerroin, etten tiedä millainen stressinsietokykyni on, en tiedä kuinka reagoin epäonnistumisiin. Kerroin, että toivon heidän antavan minulle aikaa. Ehkä kaikki menee hyvin ja työ imaisee mukaansa, en vielä tiedä millaiseksi arki muodostuu. Mutta jotenkin oli helpompi tänään astua toimiston ovesta sisään, kun tiedän heidän ainakin yrittävän ymmärtää ja saan rauhassa taas sopeutua työelämään. Lisäksi olen alkanut tekemään lyhennettyä, kuuden tunnin työpäivää. Oli aivan mahtavaa sulkea työkone jo alkuiltapäivästä ja lähteä omiin puuhiin. Työpäivä meni oikein hyvin ja tunnen että kaikki menee niin jatkossakin. Lyhennetty työpäivä tuntuu olevan ihan mahdottoman toimiva ratkaisu.

Toisaalta todellisuus on taas niin kamalan kylmä. Kaikki on niinkuin ennenkin. Kaikki on niinkuin pikkusiskoa ei olisi koskaan ollutkaan. Kaikki on niinkuin ennen paitsi minä. Vaikka olo on nyt oikeasti ollut todella hyvä ja toiveikas, kavalasti se pelko hiipii mieleen, mitä se olo on jos tämä hoito ei tuota tulosta. Mitä ihmettä minä sitten tällä elämälläni teen?

Äiti yhä ajattelee sinua joka ikinen päivä, yhä edelleen joka ikinen tunti ajatus ainakin hetkeksi sinuun eksyy. Suukkoja ihan hurjasti kaunis tähtienkelini, äiti rakastaa sinua niin älyttömän paljon.