torstai 31. tammikuuta 2013

Mustaa ja pimeää

Jotenkin tänään ajatukset kiertävät taas sitä yhtä ja samaa ympyrää. Tänään on taas jostain syystä tullut ihan kamala ahdistus näistä raskaus ja vauva-asioista. Tänään on taas ihan hirveästi ottanut päähän, että miksi ihmeessä tämän kaiken pitää olla niin kamalan vaikeaa. Ja kamala pelko on taas iskostunut takaraivoon, että saanko minä enää ikinä. Saanko enää ikinä tuntea pieniä potkuja mahassani. Saanko enää ikinä uutta ihanaa elämää sisälleni. Jotenkin, kuin huomaamatta se suurin pikkusiskon ikävä vaihtui taas tähän kamalaan ahdistukseen ja pelkoon tulevasta. Pelkoon siitä että uusi raskaus ei koskaan ala. Pelkoon siitä että tulevaisuudelle ei löydy tarkoitusta. Se ihana positiivisuus ja luottamus tulevaisuuten on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Nyt on taas vaan pelkkää mustaa ja pimeää.

Tänään töissä jouduin kesken kaiken lähtemään vessaan piiloon. Jostain kummasta ihan yhtäkkiä tuli ihan kamala ahdistuksen aalto ja pelkäsin, että romahdan siihen työpisteelleni. Niin käy aina välillä. Jostain, joku ajatus tunkee päähän ilman varoitusta eikä siitä pääse eroon vaikka yrittää. Itkua ei tullut, sain sen pidettyä poissa. Mutta hetki minun piti istua siellä piilossa maailmalta ja kerätä itseni kasaan. Työt tuovat päivään hektisyyttä ja tuntuu, että suru pysyy paremmin aisoissa. Välillä. Sitten se taas varoittamatta hyökkää kimppuun ja laittaa taas miettimään että onko minusta tähän. Pystynkö minä olemaan enkelin äiti ja jatkamaan normaalia elämää siinä sivussa? Vai kuuluisikaan minun elää normaalia elämääni ja olla enkelin äiti siinä sivussa?  En olisi ikinä ollut valmis työelämään aiemmin. En usko, että nyt vielä jaksaisin tehdä täyttä työpäivää. Onneksi minulla on mahdollisuus tehdä lyhennettyä päivää. Muuten palaisin varmasti ihan loppuun. Tuntuu kovalle ponnistukselle olla normaali ja tehokas kuusikin tuntia päivässä. Tuntuu, että ihmisten, varsinkin työtovereiden, on todella vaikea ymmärtää ja nähdä kuinka paljon olen muuttunut. Ja aika hyvin minä sen varmasti onnistun peittämäänkin. Välillä tuntuu, että pitäisi varmaan kerran antaa romahduksen tulla töissä kaikkien edessä. Että sitten muistaisivat etten olekaan enää sama kuin vielä hetki sitten olin. Ja kun ei sitä surua pysty määräämään että pysyisitkö poissa työpäivän ajan, pysyisit vaikka vain täällä kotona missä on helpompi surra piilossa muulta maailmalta.

Voi enkelini rakkaimpani. Olisit vain jäänyt tänne meidän luoksemme. Antanut äidin sinusta huolehtia. Suukkoja rakas!

5 kommenttia:

  1. älä loukkaannu, kun kommentoin täältä mun omasta "mutakuopastani", että täältä katsottuna sulla on jo yksi elossa olevakin suuren suuri tarkoitus elämässä: sinun ihana poika <3

    Mä en tiedä miten jaksaisin töissä - aika vähissä energiat tuntuu usein olevan vähemmästäkin :(

    Mä mietin, että työtoverisi ehkä ajattelee, että sulle tekee hyvää, että arki jatkuu entiseen malliin? Ja siksi eivät kommentoi, vaikka huomaisivatkin muutoksia? Pomosi varmasti ymmärtäisi, jos tarvitset esim. vähemmän vastuita tms.?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En loukkaanu missään nimessä :) Mä ymmärrän sen ihan täysiä miten esikoisensa menettäneet ei ehkä näe tätä mun tilannetta niin synkkänä kuin mä itse koen sen. Onhan se tottakai erilaista menettää se ensimmäinen. Koska mullahan on jo se yksi ihana poika. Mutta kun ei se vaan ole niin yksinkertaista, olisikin. Totta on se, että poika on se joka minut on pitänyt järjissäni ja arjessa kiinni. Uskon myös että en tuntisi olevani näin pohjalla jos tietäisin että voisimme itse tulla raskaaksi uudelleen. Mä olen kuullut niin monelta lapsensa menettäneeltä, että asia joka vie eteenpäin ja nostaa sieltä suosta on ollut se lapsi joka tulee sen menetetyn jälkeen. Ei ne, jotka ovat jo olemassa ennen sitä menetettyä lasta. Jotenkin sen elämän pitää antaa jotain muuta sen menetetyn tilalle. Poika minulla jo on. Tämä on ihan näitä tunnepuolen juttuja, järjellähän se menee niin että onneksi on kuitenkin jo se yksi. Enkä perusta tätä siihen että muut ovat niin sanoneet, vaan että tunnen itse ihan täysin samoin. Ja sen lisämausteen tähän tuo se valtavan suuri epävarmuus siitä tuleeko meille koskaan lasta sen menetetyn jälkeen. Jotenkin tuntuu, että tämä suru ei etene, ennenkuin elämästä löytyy se uusi ahaa elämys. ja vielä en tiedä mikä se olisi jos se ei ole uusi lapsi.

      Kyllä mun pomot on antaneet mun ottaa tosi iisisti täällä ja onneksi saan tosiaan tehdä lyhennettyä päivää, vaikka välillä tuntuu että sekin tekee tiukkaa. Mutta kyllä tästä selvitään, päivä kerrallaan.

      Halauksia Kisu <3 <3 <3

      Poista
    2. Heippa taas. Hyvä, etten kommentillani pahoittanut mieltäsi :) Se oli niin lyhyesti muotoiltukin.
      Uskon kyllä, että lapsen menettäminen tekee yhtä kipeää, oli sitten kyseessä esikoinen tai kuopus. Tai toisaalta "vasta" suuri toive siitä lapsesta, eli lapsettomuus tai toistuvat keskenmenot.

      Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, sillä että menetetyn lapsen jälkeen tuleva lapsi auttaa viemään eteenpäin. Itselläni kyllä tämä uusi raskaus, pikkuveli, on suuri toivo: päällinnäisenä kai siitä, että meistä sittenkin tulee se lapsiperhe, josta olemme suhteemme alusta alkaen puhuneet. Että minusta tulee oikea äiti. En osaa kuvitella mitään muuta. (Mutta samalla menettämisen pelko estää osaa minusta täysin uskomasta, että voin todella saada tämän pikkuveljen kotiin...)
      Aivan kuten kirjoitat: Tuntuu, ettei mikään muu elämässä nyt saa aikaiseksi sellaista "ahaa-elämystä". Sinulle se on toinen elävä lapsi :) Toivon koko sydämestäni sitä onnea <3
      Kiitos haleista, sulle kanssa monen monta <3

      Poista
  2. Älä tee yhtään enempää mitä tunnet jaksavasi ! Sulla on melkoinen taakka kuitenkin kannettavana ja aikaa on kulunut vasta pikkiriikkisen. Kyllä sulla on lupa olla heikko, vaikka keskellä kaupankassaa.. <3
    "Vahvimmat meistä on sirpaleista tehty " <3 Sydämiä sydänten perään..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu <3

      Tuolla asenteella yritän porskuttaa eteenpäin. Otan iisisti ja teen niinkuin jaksan. Ja yritän myös toteuttaa sen.

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!