Mustaa ja pimeää

Jotenkin tänään ajatukset kiertävät taas sitä yhtä ja samaa ympyrää. Tänään on taas jostain syystä tullut ihan kamala ahdistus näistä raskaus ja vauva-asioista. Tänään on taas ihan hirveästi ottanut päähän, että miksi ihmeessä tämän kaiken pitää olla niin kamalan vaikeaa. Ja kamala pelko on taas iskostunut takaraivoon, että saanko minä enää ikinä. Saanko enää ikinä tuntea pieniä potkuja mahassani. Saanko enää ikinä uutta ihanaa elämää sisälleni. Jotenkin, kuin huomaamatta se suurin pikkusiskon ikävä vaihtui taas tähän kamalaan ahdistukseen ja pelkoon tulevasta. Pelkoon siitä että uusi raskaus ei koskaan ala. Pelkoon siitä että tulevaisuudelle ei löydy tarkoitusta. Se ihana positiivisuus ja luottamus tulevaisuuten on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Nyt on taas vaan pelkkää mustaa ja pimeää.

Tänään töissä jouduin kesken kaiken lähtemään vessaan piiloon. Jostain kummasta ihan yhtäkkiä tuli ihan kamala ahdistuksen aalto ja pelkäsin, että romahdan siihen työpisteelleni. Niin käy aina välillä. Jostain, joku ajatus tunkee päähän ilman varoitusta eikä siitä pääse eroon vaikka yrittää. Itkua ei tullut, sain sen pidettyä poissa. Mutta hetki minun piti istua siellä piilossa maailmalta ja kerätä itseni kasaan. Työt tuovat päivään hektisyyttä ja tuntuu, että suru pysyy paremmin aisoissa. Välillä. Sitten se taas varoittamatta hyökkää kimppuun ja laittaa taas miettimään että onko minusta tähän. Pystynkö minä olemaan enkelin äiti ja jatkamaan normaalia elämää siinä sivussa? Vai kuuluisikaan minun elää normaalia elämääni ja olla enkelin äiti siinä sivussa?  En olisi ikinä ollut valmis työelämään aiemmin. En usko, että nyt vielä jaksaisin tehdä täyttä työpäivää. Onneksi minulla on mahdollisuus tehdä lyhennettyä päivää. Muuten palaisin varmasti ihan loppuun. Tuntuu kovalle ponnistukselle olla normaali ja tehokas kuusikin tuntia päivässä. Tuntuu, että ihmisten, varsinkin työtovereiden, on todella vaikea ymmärtää ja nähdä kuinka paljon olen muuttunut. Ja aika hyvin minä sen varmasti onnistun peittämäänkin. Välillä tuntuu, että pitäisi varmaan kerran antaa romahduksen tulla töissä kaikkien edessä. Että sitten muistaisivat etten olekaan enää sama kuin vielä hetki sitten olin. Ja kun ei sitä surua pysty määräämään että pysyisitkö poissa työpäivän ajan, pysyisit vaikka vain täällä kotona missä on helpompi surra piilossa muulta maailmalta.

Voi enkelini rakkaimpani. Olisit vain jäänyt tänne meidän luoksemme. Antanut äidin sinusta huolehtia. Suukkoja rakas!