Jäljet lumessa

Eilen kävin haudalla viemässä pikkusiskolle kynttilän. Pehmeässä vastasataneessa lumessa haudan vierellä näkyi jalanjäljet. Ne olivat pysähtyneet pikkusiskon pienen kiven kohdalle ja kääntyivät siitä taas pois. Kuinka minua ihan hirveästi lämmitti, että joku oli hetkeksi siihen pysähtynyt. Pyyhkinyt vastasataneen lumen pois pikkusiskon nimen päältä ja ehkä häntä hetken ajatellut. Hautaan on toki haudattu muitakin, onhan se sukuhauta. Mutta ei ketään kuitenkaan lähes neljäänkymmeneen vuoteen. Minulla on oma epäilykseni siitä kuka kävijä on saattanut olla, tai ei vaihtoehtojakaan kovin montaa ole. Joskus tuntuu pahalle, että kukaan ei ikinä kysy saisiko tulla mukaan, kun siellä käyn. Edes omista perheenjäsenistä. Tuntuu oudolle, ettei isoäiti saa lähdetyksi lapsenlapsensa haudalle. Ei vaikka hänenkin vanhempansa on siellä pikkusiskon seurana. Jouluna toki, ja ehkä muinakin "haudallakäyntipäivinä", mutta muutoin harvemmin. Mieskään ei sinne oma aloitteisesti lähtisi, silloin tällöin raahaan mukanani. Toisaalta, en heitä itse mukaani pyydäkään, sillä minusta onkin kaikkein mukavin mennä sinne yksin. Silloin ei tarvitse esittää reipasta, voi itkeä jos itkettää tai olla itkemättä. Voi olla niin kauan tai vähän aikaa kun itsestä tuntuu. Ja saan pikkusiskon kokonaan itselleni siksi pieneksi hetkeksi. Hautausmaa on ihanan hiljainen ja rauhallinen paikka. Joskus se on ehkä tuntunut kolkolle ja pelottavalle, muttei enää. Siellä on äärettömän kaunista. Pikkusiskolla on kaunis lepopaikka, enkä olisi häntä minnekään muualle halunnut.

Auton jätän aina parkkiin krematorion pihaan. Vaikka olen haudalla usein syksyn ja talven aikana käynyt, nyt näin ensimmäisen kerran mustan paksun savun tulevan krematorion piipusta. En voinut olla miettimättä, että meneekö siellä savuna taivaan tuuliin jonkun toisen perheen toiveet ja unelmat. Vai nouseeko taivaalle kenties joku, joka jo hyvillä mielin ja valmiina lähti.

Valtavan suuri ja lämmin rutistus tähtienkelini, äidin rakkaus se on ja pysyy.