Tämä vuodenvaihde on taas jostain syystä ollut itkuisempaa aikaa. En muuten enää itke hallitsemattomasti ja yleensäkin itku on vähentynyt paljon. Välillä kyyneleet silti vain yllättäen tulevat, mutta useimmiten saan ne nopeasti hallintaan. Se on jännä, kuinka kyyneleet eivät kysy aikaa tai paikkaa. Välillä mietin, mitä ihmiset mahtavat ajatella, kun yhtäkkiä en pystykään kyyneleitäni kaupassa ruuhka-aikana pidättämään. Tai kesken jumppatunnin kuntosalilla, kun itku vain jostain kumman syystä tulee. Mitä ne kanssa kuntoilijat mahtavat ajatella? Tuskin monikaan edes huomaa. Ja jos huomaavat, niin eiväthän suomalaiset mitään sano. En edes tiedä mitä sanoisin, jos joku yhtäkkiä kysyisikin mikä on. Välillä itkua ei meinaa edes tulla, vaikka tekisi mieli purkaa sydämen päälle kertynyttä painoa ja pahaa oloa. Välillä itku pitää väkisin kaivaa esiin,koska useimmiten kunnon itku myös helpottaa ahdistusta ja puhdistaa mieltä. Itku on tosin aika helppo saada tulemaan. Kaivan pikkusiskon kuvat esiin ja kuuntelen itkusoittolistaani niin tulos on taattu. Välillä tulee vain se tarve rypeä pieni hetki siellä surussa. Mutta onneksi huomaan myös pääseväni helpommin ylös heti surussa rypemisen jälkeen. Notkahdukset eivät ole nyt hetkeen enää olleet pitkiä, vaikka niitä välillä tuleekin. Vaikka tiedän, että varmasti niitä pidempiäkin notkahduksia on vielä luvassa, mieli on hyvä, koska nyt tuntuu, että pystyn ikäänkuin hallitsemaan suruani. Nyt on taas kuitenkin pari päivää ollut hieman itkuisempaa. Ei niinkään ahdistavaa oloa, mutta itku on ollut herkässä. Pienetkin asiat saavat pikkusiskon mieleen ja surun pintaan, ikävä on ollut kova. Sain siskolta hautajaiskuvat. CD-levy polttelee sormiani, mutta vielä en ole saanut kuvia katsottua. Poika lomailee vielä tämän viikon päiväkodista ja minä haluan itse, yksin ja omassa rauhassa katsoa kuvat ensimmäistä kertaa. Haluan sen oman pienen rypemishetkeni. Oman pienen hetkeni pikkusiskon kanssa. Minä ja pikkusisko, meidän perheen tytöt. Ei niitä hetkiä paljon tullutkaan. Ei niinkuin olin ajatellut.
Suukkoja äidin aarteelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!