Epäselviytyjä

Olen joutunut luovuttamaan ihan kokonaan. Tämä kuoppa onkin taas syvempi, täältä on jotenkin vaikeampi päästä ylös. Ehkä se on tämä alkanut arki. Se omalta osaltaan konkretisoi niin totaalisesti sen, että elämä ei mennytkään niinkuin piti. Jotain ihan kauhean tärkeää puuttuu. Minun kuuluisi olla vielä kotona, vielä pitkä aika. Auttamassa pikkusiskoa elämän alkuun. Sen sijaan yritän itse taas saada elämästä kiinni. Poikakin on kiukutellut arjen alkua. Vaikka hän onkin koko ajan ollut päiväkodissa, kiire on nyt tullut mukaan päivärytmiin ja siihen on pojan vaikea taas tottua. Aamulla on saatu lähteä liikkeelle rauhassa, nyt onkin taas tuli pepun alla että kaikki ehtivät tahoilleen ajoissa. Pojan kiukuttelu käy minunkin hermoilleni, itsellekin on raskasta palata tähän ihan vääränlaiseen arkeen ilman pojan kiukuttelujakin. Ja nyt saan omien tunnekuohujen lisäksi selvitä pojankin temppuilusta. Iltaisin olemme molemmat pojan kanssa kiukkuisia ja väsyneitä. Kai tämä tästä taas asettuu.

Vaikeimpana koen oman ajan puutteen. Surulle ei tunnu olevan aikaa. Viime viikko meni hyvin, koska suru pysyi piilossaan. Nyt kun se on taas tullut pinnalle, minulta ei löydy aikaa sille. Minulla ei tunnu olevan yhtään omaa aikaa. Sitä kaipaan ihan suunnattomasti. Kiirreettömyyttä, aikaa ajatella näitä ajatuksia. Aikaa surra. Alkaa olla vaikeampi ja vaikeampi pitää selviytyjän kulissia yllä. Pelkään, että romahdan ihmisten edessä. Kun minulla ei kunnolla ole tilaa antaa surun tulla silloin kun haluan(silloin kun olen yksin), pelkään että se tulee hallitsemattomasti ulos ihan väärässä paikassa. Tänään töissä haastattelimme uutta työntekijää, haastattelun jälkeen rennosti jutustelimme ja tottakai hän kysyi lapsista. Tunsin kuinka pomoni ja kollegani jännittyivät, odottivat mitä vastaan. Vastasin pikaisesti että, kyllä minulla on lapsia. Pala nousi kurkkuun, mutta pokka vielä piti. Kai se uudellekin työntekijällemme vielä selviää millaisia minun lapseni ovat. Toinen täällä ja toinen toivottavasti turvassa siellä jossain mistä ei äiti tavoita.

Sama romahtaminen oli lähellä aamulla käydessäni klinikalla verikokeissa. Kädet tärisivät, kun kuuntelin vieressä istuvan tulevan äidin keskustelua tälle päivälle sovitusta sektiosta. Nieleskelin kyyneleeni ja näpräsin puhelintani. Nyt tuo nainen on varmasti pienen vauvan äiti. Ja minä olen yhä ja aina enkelin äiti. Aamulla sairaalassa kaikki tuntui taas suunnattoman pahalle. En saanut siitä toivon tunteesta kiinni, ajatus siitä miksi olin aamulla siellä verikokeissa ei tehnyt mieltäni yhtään paremmaksi. Edes se pieni toivo uudesta raskaudesta ei saa synkkää pilveä siirtymään. Ja minua ärsyttää niin suunnattomasti se, etten uskalla enää surra avoimesti. Minulta on vajaa viisi kuukautta sitten kuollut lapsi. Kai minä saan surra ja itkeä? Tuskin kukaan tulisi arvostelemaan, en usko että kukaan vielä kyseenalaistaisi suruani. Paitsi minä itse. Miksi en anna itseni surra?  Ei se suru surematta mihinkään katoa, ei taida kadota suremallakaan. Mutta jos se sureminen toisi edes hetken helpotuksen.

Mistä minä löydän voimaa kulkea tällaista elämänpolkua?

Voi kun saisin sinua tuudittaa enkelini. Tahtoisin niin kovasti tuntea pehmeän vauvan kehosi lähellä omaani. Äidillä on niin hirveän kova ikävä.