lauantai 26. tammikuuta 2013

Ikävä yllätti taas

Sieltä se taas tuli, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ihan ilman ennakkovaroitusta. Kamala suru ja ikävä. Se on taas täyttänyt minut, möykky puristaa rintaani ja ikävä repii kaikki arvet rikki. Mitä sillä on väliä tulenko enää koskaan raskaaksi. Mitä millään on enää väliä. Pikkusiskoa ei mikään tuo takaisin, mikään ei tee elämästäni enää sitä mitä se oli ennen. Sitä, mitä se vielä syyskuun alussa oli, silloin kun luulin saavani pienen prinsessani ihan pian syliini. Sainhan minä prinsessani, en tosin niinkuin olin kuvitellut. Juuri nyt onnellisuus tuntuu olevan tavoittamattomissa, juuri nyt en usko että pystyn enää koskaan olemaan aidosti onnellinen. Tänään pelkään tulevaisuutta. Tänään pelkään epätietoisuutta siitä miten tällaisen ikävän kanssa pystyy elämään. Tänään minulla ei ole vastauksia mihinkään. Tänään on vain ihan kamala ikävä eikä itkusta tule loppua.

Minulla oli tänään pieni ikävä. Sellainen mikä se nyt on koko ajan, sellainen surullinen pieni ikävä. Sellainen jonka kanssa on kuitenkin ihan hyvä olla. Koska olo on ollut viime viikot mitä parhain, olen tietoisesti vältellyt liikaa ajattelemasta pikkusiskoa. Kun kotona kävelen pikkusiskon kuvan ohi, saatan sitä puolella silmällä vilkaista mutta en sen enempää. Tänään tuo pieni ikävä kuiskasi korvaani,  että ota kuva käteesi ja katso. Ja minä katsoin. Minä katsoin niin paljon kuin ikinä pystyin. Minä ahmin silmilläni pikkusiskoa ja kaikki sisälle kasaamani paha olo puski itsensä irti ja nyt se tekee oloni taas surkeaksi, ihan helvetin surkeaksi. En saa pikkusiskoa pois mielestäni, en vaikka kuinka yritän. Väkisin yritän tukahduttaa ikävän ja surun mutta tänään olen ihan voimaton eikä mikään auta. Mielessä pyörii kaikki pikkusiskoon liittyvä. Kuolema ja syntymä. Kaikki pienet yksityiskohdat. Mitä kätilö milloinkin sanoi. Mitä ajattelin milläkin hetkellä synnytyksen edetessä, miltä minusta silloin tuntui. Millainen ilme oli yövuoron kätilöillä toimistossa kun palasimme osastolle synnytyksen jälkeen. Miltä tuntui kun aikanaan pojan synnytyksen hoitanut kätilö halasi minua pikkusiskon syntymän jälkeen ja kysyi oliko hän kaunis. Miten tärkeää oli kuulla se muiltakin, se että hän oli kaunis. Kamala katumus siitä miksi pelkäsin kuollutta lastani niin paljon enkä uskaltanut sylitellä kuin pienen ohi kiitävän hetken. Mihin minulla oli silloin niin kiire? Meillä olisi ollut aikaa. Olisi ollut aikaa kerätä muistoja ja painaa mieleen. Ottaa kuvia. Miksi minä pelkäsin omaa lastani? Millainen äiti pelkää omaa lastaan?

Suukkoja kaunis enkelini. Äiti rakastaa ihan älyttömän paljon, niin paljon ettei ymmärrä miten meinaa jaksaa ilman sinua.

4 kommenttia:

  1. Paljon voimia sulle..sylimitoittain. Täällä on meneillään samaa. Huomaan lukevani papereita uudestaan ja uudestaan, ja muistelevani tarkkaan mitä missäkin kohdassa kukakin sanoi.Jälkitarkastuksessa, minut leikannut lääkäri kertoi että Kaapo oli kohdussa "maannut" käsi poskien alla.. Niinkuin enkeleillä kiiltokuvissa on. Nyt tarraudun siihen ajatukseen.. Mietin miten ja milloin,kuka ja missä.. Kaikki fakta on jotenki kamalan tärkeetä, vaikkei mitään autakaan. Kumpa voisin sanoa sulle, että kaikki kyllä vielä on paremmin..EIhän se oo, mutta jospa ymmärtäisit mitä tarkoitan? <3 <3 <3 <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne yhteiset hetket oli niin vähissä että niihin takertuu ihan mahdottoman kovasti ja käy läpi uudestaan ja uudestaan... Musta enkelikiiltokuva Kaapo on jotenkin ihanan lohdutttava ja kaunis ajatus <3

      Poista
    2. Niin, ja ymmärrän kyllä ihan just mitä haet takaa :)

      Poista
  2. Niin se on.. voikun ois voinu ite sen nähdä.. Mutta tässä kohtaa tarvii vaan kuvitella..

    VastaaPoista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!