Ainoa oljenkorsi

Minua on alkanut vaivaamaan ajatus, että takerrun nyt vähän liikaa tähän ainoaan heppoiseen oljenkorteeni. Mitä tapahtuu sitten kun kuukautiset hoidon jälkeen alkavat? Putoanko korkeammalta kuin koskaan? Joudunko niin pohjalle etten pääse sieltä ylös? Ahdistaa jo ajatus siitä, että suru saisi taas vallan ihan kokonaan. Se surullinen olo on niin kertakaikkisen kamala. Jotenkin tuntuu, että pitäisi jo jollain tasolla tiedostaa sekin, että on todennäköisempää että hoito ei toimi, kuin että se toimii. Tai siis tottakai sen tiedostan, mutta nautin niin suunnattomasti tästä, kun olen melkein oma itseni. Pienin vivahtein muuttuneena toki, mutta olo on ollut melkeinpä normaali. Pikkusisko on toki mielessä paljon ja ikävän aaltoja tulee, mutta ne ovat siedettäviä. Ne ovat sellaisia minkä kanssa pystyisin kuvitella eläväni hyvää elämää. Mitä sitten tapahtuu kun putoan korkealta. Olenko taas ihan alussa? Miten paljon helpompi  tämä matka voisi olla, kun vain voisi tulla raskaaksi itse. Ei tarvitsisi koko ajan miettiä hupenevia mahdollisuuksiaan. Miten loppuelämä ei olisi pankkitilin saldosta kiinni. Nyt haluaisin vain nauttia tästä hetkestä, kun elämässä tuntuu olevan taas jotain odotettavaa ja samalla taas pelottaa niin hirveästi se huonompi, mutta todennäköisempi lopputulos. Elämä osaa vaan ihan oikeasti olla niin hurjan epäreilua

Suukkoja kaunis tähtiprinsessa. Äiti rakastaa niin hirveän paljon.