Pahanolon kaatopaikka

Ärsyttää. Lisäksi ketuttaa ja vi**taa. Tuntuu, että olen koko ajan äkäinen. Ehkä se johtuu siitä, että tuntuu vaikealle saada hyvää oloa kaivettua mistään. Onneksi minulla on liikunta, se on pelastus. Siitä saan sen pienen hyvän olontunteen päivään edes hetkeksi. Taidan kyllä takertua siihen ehkä liiankin kanssa, jouluna taisi viimeksi olla salitauko. Sekin siksi koska emme olleet kotona. Kohta meno varmasti tasoittuu, kahden viikon päästä on töihin paluu edessä ja tuskin tätä aikaa näin runsaasti sen jälkeen enää löytyykään itsensä hemmotteluun. Nyt joka tapauksessa ärsyttää se kun kaikki ärsyttää. Ärsyttää se, millaiseksi tämä elämä on mennyt. Ärsyttää, kun en saa mitä haluan. Ärsyttää, kun en itse voi asialle yhtään mitään. Ärsyttää kun en saanut pitää pikkusiskoa. Ärsyttää, kun mieli myllertää koko ajan ja omissa ajatuksissa ei ole mitään järkeä. Ärsyttää, kun en saa edes yhtä vapaapäivää tästä olosta ja näistä ajatuksista. Ärsyttää oma äkäisyys, se kun tiuskin ja kiukuttelen miehelle ilman syytä. Ärsyttää kun mies on tuppisuu, Mies joka ei puhu eikä pukahda. Ärsyttää kun pojan kanssa pinna palaa kovin helposti ja huudan ja karjun pienelle vaikka pitäisi selittää ja opastaa. Ärsyttää, kun spinnigissä sen raskaana olevan pallomahan pitää tulla juuri siihen minun viereeni polkemaan ja taputtelemaan kasvanutta mahaansa, vaikka vapaita pyöriä olisi vaikka kuinka. Ja toisella puolella on se, joka on juuri käynyt ensimmäisessä ultrassa ja suunnittelee ystävänsä kanssa millaiset vaunut vauvalleen hankkii. Ärsyttää niin hirveästi, kun tämä elämä on ihan samanlaista kun se oli viime vuonna tähän aikaan. Kaiken piti olla nyt ihan erilailla. Minä en voi palata siihen mitä oli ennen, minä en vaan pysty. Minä olen aivan eri kun olin vuosi sitten. Ja silti meidän perhe on ulkoisesti täysin sama.

Tuntuu, että viime päivinä kaikki raskaana olevat ovat jotenkin liittoutuneet minua vastaan. Heitä tunkeutuu tietoisuuteeni ihan joka paikassa. He ovat onnellisia ja niin hirveän luottavaisia. Ja todennäköisesti heidän kuplaansa ei koskaan rikota. Olen huomannut ajattelevani välillä ihan hurjia ajatuksia. Saatan salaa jopa toivoa jollekin tätä samaa kohtaloa. Haluaisin, että jollekin pilvilinnoissaan olevalle kävisi niinkuin meille. En toki missään nimessä halua yhdenkään lapsen kuolemaa, mutta sitä että ihmiset ymmärtäisivät. Että ihmiset tajuaisivat millaista tämä on, miltä tämä ikävä ja suru tuntuu. Että hekin tuntisivat näitä tunteita ja ajattelisivat näitä ajatuksia. Ymmärtäisivät kuinka tästä ei ole taukoa. Ymmärtäisivät puhua ja kysyä. Ymmärtäisivät olla pelkäämättä sitä, että jos alankin itkemään kun minulta kysytään pikkusiskosta. Ymmärtäisivät, että itken joka tapauksessa.  Että ihmiset ymmärtäisivät sen, että vaikka muille pikkusisko olikin vain minun iso vatsani, minulle hän oli ihan oikea valmis ihminen joka eli jo omaa elämäänsä minussa.

Onneksi on ihana poika. Poika joka naama punaisena karjuu äitiä kaupassa käytävän toisessa päässä. Poika, jonka äiti odottaa vain haluavan jotain, mutta yllätykseksi huutaakin siellä kaupassa sieltä käytävän toisesta päästä mamma, mä lakastan sua tänne asti. Olisin niin kovasti halunnut kuulla joskus saman pikkusiskonkin suusta. Kyllä minulla on päivässä näitä pieniä hetkiä, jotka muistuttavat millaista voisi olla. Tänne blogiin tunnun kasaavan enemmän näitä pahanolon ajatuksia. Kyllä hyviäkin ajatuksia on. Tämä blogi on tällainen pahanolon kaatopaikkani, jos ne pahanolon ajatukseni pysyisivät hieman paremmin sivussa kun tiedän että saan ne tänne purkaa.

Tiedätkö enkeli tänään siitä on neljä kuukautta. Neljä kuukautta on jo mennyt ilman sinua. Ja silti tuntuu kuin se olisi ollut eilen kun hetkeksi sain sinut rinnalleni. Se hetki oli aivan liian lyhyt. Äiti rakastaa sinua niin hurjan paljon.