Suru vai masennus?

Ajatus masennuksesta on alkanut pyörimään mielessä. Itse en ihan oikeasti koe olevani masentunut, koen vain surevani lapseni kuolemaa, josta on aikaa kulunut vasta neljä kuukautta. Se on kovin lyhyt aika ja koen tilanteeseen nähden voivani ihan hyvin. Pystyn ongelmitta hoitamaan päivittäiset rutiinit. En jää kotiin nyhjäämään, käyn liikkumassa, tapaan ystäviä. Mutta mikä on se surun ja masennuksen raja? Milloin suru pitkittyy eikä ole enää normaalia? Ei kai neljässä kuukaudessa kuulukkaan "toipua" lapsen kuolemasta? Vaikka päälle päin minäkin varmasti näytän jo lähes vanhalle itselleni ja ehkä käyttäydynkin lähes kuin ennen, on se kuitenkin kaukana todellisuudesta. En tule enää ikinä olemaan niinkuin ennen. Päädyin tekemään internetistä masennustestejä, ihan kokeilu mielessä. Lähes kaikista sain pisteet mitkä ylittivät masennuksen rajan. Uskoisin kyllä, että psykologini huomaisi, jos minussa oikeasti olisi masennuksesta viitteitä, puhun hänelle kaikista ajatuksista ja tunteistani enkä mitään piilottele. Kovasti vain mietityttää juuri tuo ero. Milloin vielä surraan ja milloin masennutaan? Mikä on normaalia surua? Onko minun suruni normaali? Minä en halua masentua. Taistelen kaikin tavoin sitä vastaan. Enkä siis usko olevani masentunut. Hieman hukassa ja eksyksissä kyllä. Mutta uskon että ajan kanssa täältä nousen, vaikka välillä usko onkin koetuksella.
Toki jos masennus oikeasti iskee, niin otan kaiken tarvittavan avun vastaan. En pelkää vastaanottaa apua kun sitä tarjotaan. Nyt vain uskon pärjääväni tällä mitä minulla jo on.

Kaikkialla sanotaan, että surussa kaikki ajatukset ovat sallittuja. Mutta kuinka kauan? Koska minun kuuluu taas uskoa tulevaisuuteen? Koska minun kuuluu taas olla aidosti onnellinen? Myös kateuden ja katkeruuden voimakkuus yllättävät kerta toisensa jälkeen. Miten en pysty iloitsemaan toisten onnistumisista pätkääkään vaan säälin vain ja ainoastaan itseäni koska jäin ilman. Minua jo pelottaa, koska kuulen ensimmäisen raskausuutisen lähipiiristäni. Kuinka tulen siihen reagoimaan. Pystynkö enää olemaan tekemisissä hänen kanssaan. En usko, että ainakaan ennen kuin vauva on syntynyt. En tuota uutista ole vielä kuullut, mutta tiedän että se kohta tulee. Toisilla kun se homma toimii niin.
Onko minun vain hyväksyttävä, että tällaista minun elämäni nyt tulee olemaan? Onko minun vain opeteltava olemaan aina hieman särkynyt, sellainen jota ei koskaan pystytäkkään korjaamaan? Eihän se tarkoita sitä, että minusta tulee masentunut? Koska luulen, että tämä suru tulee aina olemaan vahvasti osa tätä uutta minääni.

Suukkoja oma pieni taivaanlapseni. Olet ihan hurjan rakas!