Helvetin suru ja ikävä

En ymmärrä miksi tämä nyt taas on tällaista. Mistä ihmeestä se ikävä minut löysi, kun olin niin pitkään onnistunut siltä piilottelemaan. En ymmärrä, miksi nyt ei toimi ajatusten piiloon painaminen, miksi en onnistu suuntaamaan ajatuksia muualle vaikka yritän. Kyllä se aiemmin toimi. Nyt pikkusisko muistuttaa jatkuvasti minua että hei äiti, älä unohda minua. Kyllä minä olin ihan oikea. Kyllä, minä ihan oikeasti kuolin. Minusta tuntuu, etten tiedä miten tämän surun kanssa pitäisi olla ja elää. Ei sitä kai ole hyvä piiloonkaan painaa koko aikaa, mutta entä kun elämä sen kanssa tekee ihan liian kipeää? Miksi tuntuu, että ainoa toimiva ratkaisu olisi täydellinen unohtaminen, niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Mutta eihän se ole vaihtoehto, ei vaikka välillä helpoimmalta tieltä tuntuisikin. Ei tapahtunutta saa tapahtumattomaksi vaikka haluaisikin. Ja enhän minä oikeasti halua pikkusiskoa koskaan unohtaa, en ikinä. Enhän?

En tiedä vaadinko itseltäni liikaa. Vaadinko, että asioiden pitäisi olla jo hyvin. Että minun pitäisi jo jatkaa elämääni, että minun pitäisi olla niinkuin ennenkin. Ihmisille ympärillä esitän että kaikki on hyvin. En edes muista kuka läheinen olisi viimeksi nähnyt minun itkevän. Eilen lukittaudun vessaan melkein tunniksi, koska en halunnut itkeä miehen ja pojan edessä. Olen taas itkenyt automatkat kun ajelen itsekseni, itkin salilla pimeässä spinning tunnilla, tuntuu että itken heti kun saan pienen hetken itselleni. En ole niin pitkään aikaan tehnyt.  En uskalla kenellekään tunnustaa kuinka rikki ja haavoittuvainen vieläkin olen. Kuinka suru on yhä veitsen terävää ja ikävä tuntuu ihan yhtä tuoreelle kuin se oli syksylläkin. Jonkun ihmeen takia on pakko esittää koko ajan, että kaikki on hyvin. Pitää olla pirteä ja reipas ja sitten juosta vessaan itkemään, etteivät kulissit petä.

Samalla tuntuu, että kukaan ei enää kysy kuinka voin. Tuntuu, että on jo unohdettu että meidän perheeseen syntyi syksyllä toinen lapsi. Että on unohdettu, että meidän perheen toinen lapsi kuoli. Hyvinhän minä sanoisin voivani, tottakai, jos joku kysyisi. Ettei vaan kulissit petä. Silti haluaisin ihan hirveästi, että joku kuitenkin kysyisi ja näkisikin lävitseni, halaisi ja minä saisin itkeä olkapäätä vasten. Kyllä minä tiedän, että minulla olisi olkapäitä joita vasten itkeä. On vain ihan liian vaikeaa tunnustaa oma heikkoutensa.

Miksi ihmeessä syntymätöntä lasta pitää surra näin kamalasti, miten se rakkaus voi olla näin valtavan suurta sellaista kohtaan, jota en koskaan edes kohdannut? Enhän minä oikeasti tiedä edes mitä suren. En minä tiedä millainen pikkusisko olisi ollut. Miltä hän olisi tuntunut elävänä. Millainen hänen itkunsa tai hymynsä olisi ollut. Millaista olisi ollut olla tyttövauvan äiti. Millaista olisi ollut kasvattaa pientä tyttöä. Sitähän minä suren etten koskaan saa tietää. En koskaan saa tietää mitä pikkusisko olisi ollut.

Sen minä tiedän enkelini että sinä olet minulle ihan valtavan rakas, vaikken sinua pitää saanutkaan. Suukkoja tuhat ja sata.