Paikallaan junnausta

Eteenpäin mennään, yksi kiduttavan hidas päivä kerrallaan.  En pysty ajattelemaan yhtään eteenpäin. En ole surrut pikkusiskoa, en koiraa, en myöskään ole osannut iloita. Pelko taitaa yhä olla päivän sana. Aina kun uskallan hieman hymyillä, seuraavalla vessareissulla huomaan muutaman veritipan. Sitten sitä ei taas ole ja meinaan uskaltaa jo taas hymyillä ja sitten sitä taas on. Tämä on ihan yhtä helvettiä. Toki olen siitä äärettömän kiitollinen että olen edes tässä pisteessä. Että taika hoitojen toimimattomuuteen on löydetty. Mutta ei tämä helppoa ole, ei ollenkaan. Toivon että voisin mennä peiton alle piiloon ja herätä kun syksy olisi jo pitkällä. Ja huomata että kaikki on mennyt hyvin. Mutta kun sitä ei voi tehdä. Kukaan ei voi luvata, että tällä kertaa kaikki menee hyvin, sitä ei voi kukaan tietää. Pitää vain odottaa ja ottaa päivä kerrallaan niinkuin ne annetaan.

Eilen olisi ollut myös vertaistukiryhmän tapaaminen. En osannut mennä sinne, koska pikkusisko on ollut nyt niin taka-alalla ajatuksissa. Ja tänään taas on kaduttanut, että en mennyt. Ihan harmittaa, että pikkusisko jää tämän pelon jalkoihin. Että pikkusisko ei saa ansaitsemaansa huomiota. Pelko runnoo alleen kaiken muun elämän tällä hetkellä. Tämä ei toki tarkoita, etten pikkusiskoa lainkaan ajattelisi. Siihen en pystyisi enkä edes haluaisi. Pikkusisko on yhä ajatuksissa monen monta kertaa joka ikinen päivä. Ehkä ensi kerralla ajatukset ovat taas jotenkin selkeämmät ja saan ryhmään taas lähdettyä.

Suukkoja kaunis taivaanlapseni. Äiti kovasti rakastaa sinua.