Menettämisen pelko

Eilen äidin rakas mammanpoika ilmoitti, että haluaa muuttaa omaan huoneeseensa. Hienoa, ajattelin, on jo aikakin. Poika oli vauvana hirveän huono nukkumaan, läpi yön alkoi nukkua vasta lähes kolmevuotiaana. Joten pojan sänky on ollut lähes aina meidän sänkymme vieressä, meidän makuuhuoneessamme. Välillä on aiemminkin koitettu poikaa siirtää omaan huoneeseen, mutta jokaöinen paljaiden varpaiden töpsötys on aina siirtänyt sängyn takaisin huoneeseemme. Pojan pysyessä edes omassa sängyssään vaikkakin meidän huoneessamme on kaikki saaneet parhaat mahdolliset unet. Nyt olin innoissani kun poika itse ilmoitti, että haluaa muuttaa omaan huoneeseensa. Siivosimme pojan huoneen, siirsimme sängyn ja laitoimme yövalon paikalleen. Sinne jäi itsekseen iso poika nukkumaan omaan huoneeseensa. Ja minulle iski pakokauhu. Millä nyt tarkkailen pojan hengitystä kun hän ei olekaan kosketusetäisyydellä? Mitä kun en voikaan kädelläni koittaa kohoileeko pieni rinta? Onko poski vielä lämmin? Mitä kun en kuulekaan nukkuvan pojan tasaista hengitystä?

Ajattelin, että pahin pelko pojan menettämisestä olisi helpottanut. Tämä pieni, mutta niin suuri muutos toi sen takaisin. Viime yönä nukuin todella huonosti. Kerran nousin tarkastamaan, että poika hengittää. Monen monta kertaa estin itseäni. Kerran poika itse nousi vessaan, mutta kipitti sitten takaisin omaan huoneeseensa. Enhän minä voi poikaa jatkuvasti vahtia. Pitää luottaa siihen että mitään pahaa ei tapahdu. Pitää luottaa että kyllä elämä kantaa. Vaikeaahan se on, kun kerran on luottamus mennyt. Miten kaikki tunteet ovatkin taas niin pinnassa ja sekavia?

Sinne meni tänäänkin reipas iso poika, itse nukkumaan omaan huoneeseensa. Ensin tahtoi ovenkin kiinni, se piti kuitenkin käydä raolleen hetken päästä avaamassa. Toivottavasti minun pelkoni hieman hellittäisi ensi yöksi. Toivottavasti opin taas luottamaan siihen että kyllä poika pärjää. Kyllä hän herää aamulla.

Äidillä on ollut sinua taas ihan hurja ikävä enkeli. Äiti kaipaa niin että rintaa puristaa. Suukkoja.