tiistai 11. joulukuuta 2012

What goes up, must come down

Olo oli koko viikonlopun ihan mahtava. Ajattelin jo, että nyt. Nyt tästä alkaa se parempi huominen. Että nyt, tällä hetkellä se rinnan päällä ollut möykky olisi alkanut murenemaan pois. Minulla oli jo niin hyvä olla ja huominen mielessä. Minulla oli jo niin hyvä olla. Mutta ei, se möykky onkin taas kiristänyt otettaan. Se on taas mustempi kuin ikinä.

Kätilö soitti eilen sairaalasta, että koko sairaalassa ei ole värikopiokonetta joten hän ei saa kopioita kuvista otettua. No, minä lupasin tänään käydä ottamassa kameralla kuvia, koska kuvia minun oli saatava. Minun oli saatava kuva kokonaisesta pikkusiskosta. Taas menin sinne, äitiyspoliklinikalle, kätilö vei minut omaan rauhalliseen huoneeseen jossa sain pikkusiskon kuvat käteeni. Siitä aukesi vesiputous, eikä loppua näy. Minä en voi ymmärtää miksi niin kaunis pieni täydellinen tyttö ei saanut elää? Miksi sen piti olla minun tyttöni? Minä otin kuvani. Kätilö laittoi pikkusiskon kuvat takaisin valkoiseen kirjekuoreen ja kuoren kansioni väliin. Kaunis tyttö, hän sanoi ja kosketti minua olkapäähän. Minä nyökyttelin minkä kyyneleiltäni kykenin. Sitten minä kävelin ulos, enkä enää taakseni katsonut. Sinne jäi minun pieni hetkeni pikkusiskon kanssa. Sinne jäi niin valtavan iso pala minua. Kuka voisi minulle kertoa pääsenkö vielä sinne takaisin? Saanko vielä olla äiti? Koska juuri nyt tuntuu taas siltä, että muuten minä en jaksa. Muuten minulla ei ole mitään.

Itkusta ei tänään tule loppua. Istuin puolituntia pojan päiväkodin edustalla autossa ennenkuin pystyin hänet mennä hakemaan. Taisivat ihmetellä punaisia silmiäni. Nyt taas tuntuu että mikään ei auta, mikään ei saa tätä oloa paremmaksi. Haluaisin vain mennä peiton alle piiloon ja jäädä sinne. Koska tämä alkaa helpottaa? Ei tämä ole elämää, tämä on jotain ihan muuta. Päivien läpi viemistä koska on pakko. Eikö nyt jo pitäisi tuntua paremmalle?  Minua alkaa pelottaa, että tuntuuko minusta ikinä paremmalle? Olenko minä jollain lailla viallinen kun tämä asia ei etene? Huomaan pyöriväni ympyrää, enkä liiku mihinkään. Pystynkö ihan oikeasti enää ikinä olemaan onnellinen? Ensimmäisen kerran mietin, kuinka helppoa olisikin vain sulkea silmänsä ja avata ne vasta siellä tähtien takana, siellä missä pikkusisko minua odottaa. En minä oikeasti mitään tekisi, en todellakaan. Mutta ensimmäisen kerran mietin, miten paljon helpompaa se olisi. Minä tiedän että poika pärjää. Minä tiedän että mies pärjää. Tällä hetkellä en tiedä pärjäänkö minä? En ihan oikeasti tiedä, ja se pelottaa enemmän kuin mikään ikinä. Jotenkin tuntuu, että aina kun kaadun, kaadun syvemmälle. Eikö sen pitäisi mennä toisin päin, että ei putoakaan ihan niin syvälle kuin edellisellä kerralla? Kuinka syvälle voi mennä, missä on se pohja? Miksi kirjoitukseni ovat ikuista valitusta? Haluaisin päästä jo kirjoittamaan kuinka tunnen taas auringon lämmön ja kuulen lintujen laulun. Mutta ei kai niitä keskellä talvea olekaan. Loppuukohan tämä minun talveni ikinä?

Tiedätkö tähtiprinsessani, äiti niin kamalasti kaipaa sinne sinun luoksesi. Ihan vielä en sinne taida päästä joten lähetän tuhat lentosuukkoa pehmeälle poskellesi. Äidillä on niin kamalan iso ikävä.

8 kommenttia:

  1. Voi virtuaalihalaus sinulle <3 Kyllä tuollainen varmasti vie väkisin takaisin tapahtuneeseen ja vääryys nousee tunteiden pintaan. Itselläni on todella ristiriitaiset tunteet siitä haluanko yrittää uutta raskautta, sillä ahdistaa se koko paikka, sairaala. Ne hajut ja valkotakkiset. Tuntuu että kaikki siellä muistuttaa menetyksestä. Voiko siellä enää koskaan tapahtua mitään iloista. Pystyisinkö kohtaamaan sen paikan levollisin mielin. Ja ennen kaikkea, pystyisinkö elämään onnellista vauva-arkea ilman pelkoja masentumatta. Tämä siis sinulle vain lohdutuksena, että vaikka olen tullut 3 kertaa helposti raskaaksi ja tulisin varmastikin helposti hetkenä minä hyvänsä nytkin, niin se ei silti ole niin helppoa, uusi raskaus. Tajusin muuten juuri että meidän kohtukuolemilla on aikaeroa vain 2 päivää. Minä synnytin enkelini 14.9. Haluatko kertoa missä olet synnyttänyt?

    Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Elina <3

      Niin, mä en ole vielä ajatuksissani päässyt niihin uuden raskauden pelkoihin asti, ne onkin varmasti ihan omaa luokkaansa. Nyt vain pelkään raskaudettomuutta :/
      Pikkusisko itseasiassa kuoli ja syntyi 6.9. , kätilöopiston sairaalassa.

      Poista
  2. Voi murunen! Uskon että sun olosi varmasti helpottuu mutta vasta ajan kanssa. Jos voisin, ottaisin edes osan surustasi jottei sun taakka olisi niin raskas. <3 Haleja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jessica <3. Se odottavan aika on vaan niin kamalan pitkä... Mutta on mulla taas parempi olla kun eilen, näin se vaan vaihtelee, päivittäin.

      Poista
  3. Olet kokenut niin suuren menetyksen, että sitä täytyy ehkä käsitellä ikäänkuin pala kerrallaan. Alitajuntasi ehkä vie sinut välillä vähän syvemmälle surussasi kun olet saanut välissä vähän helpompina päivinä hieman surulta levätä? On kauheaa, ettei suru yksinkertaisesti vähän kerrallaan helpota, ettei sen läpi voi vaeltaa yhtä soittoa, mutta ehkä se olisi kuitenkin vielä raskaampaa? Uskon minäkin, että ajan kanssa olosi helpottuu, kun surusta on surtu se kovin terä pois. Uskon ja toivon, että surusi asettuu ennen pitkää sellaiseen uomaan, että sen kanssa on helpompi elää.

    Toivon sinulle kaikkea mahdollista hyvää, ja kevyempiä hetkiä raskaita tasapainottamaan.

    Kata

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kata, olet ehkä hyvinkin oikeassa. Kyllä minäkin uskon, että jossain välissä tämä tasoittuu. Vaikka nyt meinaakin aina välillä usko loppua.

      Poista
  4. En ole itse vastaavaa menetystä koskaan kokenut, mutta tapaan työssäni päivittäin ihmisiä, jotka ovat kohdanneet valtavaa surua elämässään. Haluaisin vain sanoa sinulle, että kovinkin kipu helpottaa joskus! Koskaan se ei katoa, mutta tämä menetys muokkautuu osaksi sinua, asiaksi, jonka kanssa on mahdollista elää hyvää elämää. Askeleet ovat pieniä ja haparoivia, ja joskus mennään taaksepäin, mutta sinulla on uskomattoman hieno taito kirjoittaa ja sanallistaa kipuasi, ja jo se todistaa, että sinä selviät tästä! Toivon sinulle voimia ja niitä hyviä hetkiä jokaiseen päivääsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustavista sanoistasi. Nämä kommentit tuovat minulle lohtua. Pientä uskoa siihen, että jos muutkin, niin kyllä minäkin tämän kanssa opin olemaan.

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!