sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Pienin askelin eteenpäin

Tuntuu, että jotain on muuttunut. Perjantain jälkeen ikävä on ollut todella voimakkaana läsnä ja olen taas itkeskellyt paljon. Ennen perjantaita oli kaksi päivää, että en itkenyt. Vaikka nyt suru on taas minussa, tuntuu että se on jollain lailla erilaista. Hetkittäin on tuntunut, että vaikka ikävä on kamala, se pahin tuskainen ahdistus olisi hieman siirtymässä sivuun. Se suru tuntuu melankoliselle ja ikävä saa kyyneleet herkästi silmäkulmiin, mutta se synkkyys on aavistuksen keventynyt. Minun on ollut aavistuksen kevyempi olla. Olen jopa miettinyt millainen voisi olla tulevaisuus ilman uutta raskautta. Rakkautta minulla on paljon, lapsia ilman rakkautta on paljon. Ehkä ne voisi saada jotenkin kohtaamaan? Ensin minun on yritettävä vielä hoitoja, mutta alan jo näkemään, että jos ne eivät toimi on muitakin polkuja joita voi lähteä seuraamaan. Samalla lailla näin ennen poikaa kun olimme jo adoptiotaipaleen aloittaneet. Lapsi voi olla rakas vaikka se ei olisikaan omasta kohdusta tullut. Mutta tulevaisuutta ilman uutta lasta en halua. Jotain tarvitsen tähän tyhjään syliin. Pikkusisko on jättänyt liian suuren kolon, että sen kanssa pärjäisi lopun elämää.

Alussa tunsin syyllisyyttä, jos en hetkeen ajatellut pikkusiskoa. Nyt huomaan, että enää en koe sitä niin. Tiedän että pikkusisko säilyy muistoissamme ja sydämissämme aina vaikka hetki vierähtäisikin ilman että hän on päällimmäisenä ajatuksissa. Myönnän kyllä, että yhä pikkusisko täyttää mielen usein. Hyvä, jos päivässä menee tuntia etten häntä ajattelisi. Tietoisesti yritän jo siirtää ajatuksiani välillä muualle. Faktahan on, että silloin kun ajattelen muuta, on minun helpompi olla. Minä tarvitsen jo sitä, olemisen helppoutta. Jatkuvaa ahdistusta en jaksa, se tuntuu siltä kun koko ajan kävelisi kivireppu selässä. Nautin suunnattomasti tästä hetkestä, kun minun on ollut parempi olla. Toki hyviä hetkiä on ollut jo aiemminkin paljon, mutta lyhytkestoisempia. Nyt olo tuntuu kokonaisvaltaisesti hieman erilaiselta. Toivottavasti tätä nyt kestäisi pidempään. Usein kirjoittamisen tarve tulee vahvimpana silloin kun paha olo on valloillaan. Nyt halusin sanoa, että tällä hetkellä minun on hyvä olla. Tällä hetkellä uskallan taas odottaa huomista.

Tiedätkö enkeli, äiti tietää että sinun on hyvä olla. Ja tänään on äidinkin hetken hieman parempi olla, vaikka sinua kovasti ikävöinkin taivaanprinsessani. Suukkoja tähtitytölle!

4 kommenttia:

  1. Tosi mukava kuulla. Että sunkin on parempi. Minä joka siis olen ollut jo pari kuukautta työelämässä ja jaloillani syyskuisen jälkeen yllättävän nopeasti ja surrut sitä että miksi en osaa surra tarpeeksi, olen viime aikoina surrut jo pitkään ehkä samalla tavalla kuin sinä nyt - iltaisin on suorastaan ihana käpertyä sohvannurkkaan, kuunnella ehkä spotifysta Jipun Luovun tai Kurkelan Ainutlaatuinen ja katsella pienen ihanan enkelini kuvia ja antaa kyynelten virrata. Katsella samalla kynttilää ja antaa surun ja ikävän virrata. Olen myös ottanut tavaksi käydä sunnuntaisin haudalla, sytyttää kynttilän ja sanoa ääneen aina ne samat sanat, sille pikku enkelilleni. Surulla on myös oma hassu voimansa.

    Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Elina. Mä olen ihan samaa mieltä, surulla tosiaan on oma hassu voimansa. Itse teen usein yksinollessa juuri tuota samaa. Käperryn sohvan kulmaan pikkusiskon kuva kädessä, kuuntelen musiikkia ja annan kyyneleiden tulla. Sen jälkeen on yleensä aina vähän helpompi olla, kun on 'tyhjentänyt' itkuvarastot.

      Poista
  2. Tulin tänne blogiisi minun blogiini jättämäsi kommentin kautta ja jäin miettimään onko kauheampaa menettää jotain minkä on melkein saanut, vai jäädä ilman kokonaan. Ei kai niitä oikein kuitenkaan voi rinnastaa. Olet kokenut hirvittävän menetyksen ja olen siitä todella pahoillani.

    Kirjoitit: "Rakkautta minulla on paljon, lapsia ilman rakkautta on paljon. Ehkä ne voisi saada jotenkin kohtaamaan?"
    Samaa olen miettinyt itsekin ja on niin väärin, että ne asiat eivät aina kohtaa. Toivottavasti joku kohtauspiste kuitenkin löytyy. Sitten lopulta.

    Ja vielä johonkin aiempaan blogimerkintääsi viitaten, minusta on ihan oikein, että vastaat kysyjille että sinulla on kaksi lasta. Jos joku siitä järkyttyy tai muuten pahastuu, se on hänen ongelmansa. Sinulla on kaksi lasta, toinen vain ei ole enää täällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Mrs Eaves. Tuo on juurikin se ajatus mitä olen paljon pyöritellyt. Olisko ollut parempi jos tätä ei olisi koskaan tapahtunut? No nyt on, joten ei tarvitse jossitella...

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!