Voiko lapsen kuolema olla rangaistus?

On kai normaalia miettiä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen kohtalon. Olenko huono äiti pojalle, kun en toista lastani saanut kotiin asti? Kiittämätön, kun en tyytynyt yhteen lapseen? Kaikilla ei ole sitä yhtäkään. Silti toisilla taas on enemmänkin, eivätkä he joudu tällaista kohtaamaan? Joku viisaampi sanoikin, että vaikka minä olisinkin huono ihminen, enkä lasta ansaitsisi, ei se lapsi ole missään nimessä kuolemaa ansainnut. Ei kukaan ole niin paha, että omat teot maksetaan toisen kuolemalla. Viattoman lapsen kuolemalla. Silti mietin paljon sitä, että tämä on minun palkkani ahneudesta. Minullahan oli jo yksi ihana elävä lapsi. Miksi en voinut antaa sen riittää? Miksi en voinut olla kiitollinen siitä mitä minulla jo oli, vaan piti mennä tavoittelemaan enemmän. Että siksi elämä päätti antaa minulle opetuksen ja melkein antaa sen mitä kaipasin ja sitten vetää viime metreillä maton jalkojen alta. Siitäs sait ahne paska. Mitäköhän se minulle vielä keksii, kun yhä tavoittelen unelmaani? Luulen että haistattelee sillä, ettei uusi raskaus lähde enää ikinä alkuun. Periaatteessa olen lähtötilanteessa. Kotona on se yksi ihana elävä poika. Mutta lisäksi on se valtavan suuri, elämän pituinen taakka jota en ikinä olisi kantaakseni halunnut. Miten voikin niin pieni, ihana ihmisen alku painaa näin kamalasti äidin olkapäitä ja tukehduttaa kaiken elämän halun? Pieni, kaunis ihmisen alku, joka ei kunnolla täällä koskaan ollutkaan? Silti en voi olla ajattelematta, että tämä on rangaistus ahneudestani ja kiittämättömyydestäni. Kenties myös muista asioista menneisyydestä. Ja samalla olen kuitenkin jollain tapaa kiitollinen, että sain pikkusiskon edes tuoksi pieneksi hetkeksi. Että tiedän taivaassa olevan nyt yhden aivan mahdottoman ihanan pienen enkelin, joka katsoo isoveljensä perään ja istuu tämän olkapäällä suojaamassa.

Suukkoja rakas tähtityttöni. Äiti rakastaa ihan hurjasti.

Joulu ilman pikkusiskoa

Minä selvisin siitä. Perheiden juhlasta, lasten juhlasta. Ensimmäisestä joulusta pikkusiskon kanssa, ensimmäisestä joulusta ilman häntä. Selvisin kynttilän viemisestä haudalle. Ennen olen sen vienyt isovanhemmille joita en ole koskaan tavannut. Nyt vein sen omalle pienelle tyttärelleni jota en myöskään koskaan elossa tavannut. Tapasin vain pienen ohi kiitävän hetken oman kylmenevän taivaanenkelini, silloin kuin hän ei enää siinä oikeastaan ollutkaan. Etukäteen ajattelin, ettei joulu sen kummemmin eroa arjesta. Ihan yhtä kovasti minä pikkusiskoa ikävöin, oli arki tai juhla. Mutta kyllä se jotenkin teki kipeämpää. Se täydellinen omistautuminen ja hiljeneminen oman perheen kesken. Se kuinka joulu on perheen juhla. Se huusi ihan kauheasti sitä, että yksi puuttuu joukosta. Pikkusiskonkin kuuluisi olla täällä, perheensä kanssa. Ja minua niin kauheasti riipaisi, että hän ei ikinä tule täällä olemaan. Ei muuta kuin kauniina ajatuksena. Lopun elämääni minun jouluistani tulee aina puuttumaan se yksi tärkeä. Lopun elämääni ainoa mitä voin pikkusiskolle antaa jouluisin on kynttilän valoa ja rakkaita ajatuksia. Ainoat asiat mitä ikinä voin hänelle antaa.

Minulla on niin hirveä ikävä. Niin kamala kaipaus siihen mitä en saanut. En saanut kertoa pikkusiskolle kuinka kovasti rakastan. En saanut nähdä pikkusiskon oppivan ja kasvavan. En saanut nähdä millainen hän olisi ollut. Minä olisin niiin kamalasti halunnut nähdä millainen hänestä olisi tullut. Tänään vihdoin taittelin pienen pienen tonttumekon pois makuuhuoneemme lipaston päältä. Pieni tonttumekko oli ystäväni kirpputorilöytö viime kesältä. Siitä asti se on pyörinyt lipaston päällä, enkä ole saanut sitä pois laitettua. Aina kun olen lipaston laatikoita avannut pieni mekko on minua pikkusiskosta muistuttanut. Siinä mekossa pikkusisko olisi näyttänyt pieneltä joulumenninkäiseltä kun olisi joulupukille hymyillyt ja mekon helmassa pieni kulkunen olisi kilissyt kun pikkusisko olisi potkinut ilmaa. Nyt vihdoin joulun jälkeen sain mekon laitettua pois. Ei saanut pikkusisko sitäkään mekkoa päällensä laittaa. Ei saanut äiti kertakaan tytärtään pukea.

Yritän koko ajan pakonomaisesti tukeutua siihen ajatukseen, että minulla on ihan oikeasti oikein hyvä elämä. Minulla on poika ja ihana mies. Minulla on jo enemmän kuin monilla. Mutta monilla ei myös ole kannettavana tätä kuolleen lapsen taakkaa ja samalla vielä sitä lapsettomuuden taakkaa, sitä epätietoisuutta saako enää ikinä olla raskaana. Kuinka nämä taakat aina vaan uudestaan ja uudestaan onnistuvat kumoamaan ne niin monet hyvät asiat. Haluisin niin että tämän asian pystyisi käsittelemään järjellä. Tai että suru etenisi jollain tietyllä kaavalla, että tietäisin tarkkaa missä kohtaa olen ja mitä on vielä edessä.  Ja kuinka ainoastaan voin todeta, että järki on tästä touhusta hyvin kaukana, en voi edes tietää millainen tuleva päivä tulee olemaan. Psykologinikin sanoi, että pitää olla itselleen armollinen. Suru ottaa aikansa ja paikkansa. Minä yritän yhä kiirehtiä, koska tuntuu että tukehdun tämän alle. En halua olla armollinen ja antaa itselleni aikaa. Haluaisin pystyä taas elämään. Haluaisin olla niinkuin ennen.

Suukkoja enkeli pieni. Äiti rakastaa ihan hurjan paljon.

Hyvää ensimmäistä joulua

Hyvää ensimmäistä joulua oma pieni jouluenkelini. Tämän piti olla aivan erilainen joulu kun se nyt on, mutta me kovasti muistamme sinua tänäänkin vaikka et täällä olekaan. Äiti, isi ja veikka rakastavat ja ikävöivät missä ikinä oletkaan. Erityinen joulusuukko rakas taivaantyttö.

Musta mieli

Inhottavaa, kun juuri ennen joulua pitää mielen taas mustua. Olen yrittänyt niin kauheasti olla reipas ja iloinen ja olen siinä oikeasti onnistunutkin. Monta päivää on taas ollut hyvä mieli. Tiedän, että se oli nämä kuukautiset jotka saivat taas notkahduksen aikaan. En uskonutkaan kuinka rankasti voinkaan reagoida niiden alkamiseen. Kyllä minä tiedän, että me emme raskaudu itse. Ja silti se oli ihan hirveä pettymys. Tuntuu että minulta on kadonnut usko tulevaisuuten ihan kokonaan. Minä en usko että minusta enää ikinä tulee äitiä. Minä en usko että hoidot meille enää toimivat. Usko kaikkeen on ihan nollassa ja siksi mieli on taas ihan maassa. Tuntuu taas vaikealta nähdä huomisessa mitään valoa.

Ennen poikaa en ikinä ottanut edes hoitojen epäonnistumisia näin rankasti. Kyllähän hoitorupeaman päätteeksi alkavat kuukautiset olivat aina valtavan iso pettymys. Mutta en edes ikinä muista itkeneeni lapsettomuuttani. Mikä on sinällään outoa, koska olen aina kovasti halunnut olla äiti. En tuntenut suunnatonta ahdistusta muiden lapsista tai raskaana olevista. Minua ei ärsyttänyt muiden tähtisilmät joulukorteissa. Kyllä lapsettomuus toki suretti ja usein saattoi olla apea mieli, mutta silloin koin niin vahvasti sen, että jos hoidot eivät toimi, meillä on toinenkin tie valittavana. Tiesin silloin, että kyllä minusta tulee äiti. Tavalla tai toisella. Nyt en taas koe asiaa niin. Tällä hetkellä minun on pakko saada olla vielä raskaana. Minun on pakko saada synnyttää lapsi, jotka itkee kun näkee päivän valon. Minun on pakko synnyttää lapsi, jonka saan laittaa turvakaukalossa autoon kun lähdemme sairaalasta kotiin. Minun on pakko, muuten minulla ei ole mitään. Ja minä en pätkääkään usko että niin tulee ikinä enää käymään. Kamala yhtälö, mutta minulle niin totta. Tänään ilmoitin meidät IVF hoitoon. Se ei tehnyt tästä päivästä yhtään sen parempaa, koska en usko sen lopputulokseen.

Äidillä on tänään ihan kamala ikävä enkeliprinsessa. Äiti haluaisi sinut tänne nyt enemmän kuin mitään muuta ikinä. Äiti haluaisi pukea sinut punaiseen tonttumekkoon ja ostaa sinulle joululahjan. Äiti haluaisi laittaa sinulle oman joulusukan takan eteen roikkumaan. Ennen kaikkea äiti haluaisi suukotella sinua, rutistaa lujaa sylissä ja kuiskata korvaasi kuinka paljon äiti rakastaa.

Se pieni hetki kuukaudessa

Tiedättekö sen yhden päivän kuusta, se päivä ennen kuukautisia? Kun sitä leikittelee varovasti ajatuksella, että mitä jos. Mitä jos ihme olisikin tapahtunut? Onhan niin käynyt kerran aiemminkin. Tosin yksi kerta kahdeksaan vuoteen hieman lannistaa. Mutta niin on kuitenkin kerran käynyt. Sitä kuullostelee omaa kehoaan. Sitä tuntee niitä aivan alkuraskauden oireita, samoja oireita jotka myös joka kuukausi kertovat sitä todennäköisempää tarinaa kuukautisten alkamisesta. Mutta tänään annoin kuitenkin mielikuvituksen laukata. Tunsin, kuinka voisin varmasti olla taas onnellinen, ainakin hetkittäin. Yritin kuvitella, miltä minusta tuntuisi, jos pikkusiskon matka isosiskoksi alkaisikin näin, ihan itsestään ja näin pian. Yritin miettiä miltä minusta tuntuisi, jos sisälläni olisi taas pienen pieni ihmisen alku. Tuntisinko hieman surua siitä, että se ei olisikaan pikkusisko, vaan että se olisi joku aivan muu? Pystyisinkö rakastamaan tuota pientä omana itsenään, enkä vertaisi siihen mitä pikkusisko ehkä olisi ollut? En pysty sitä tietämään koska en oikeasti siinä tilanteessa ole, minä vain leikittelin ajatuksella. Mutta minusta tuntui niin mahdottoman ihanalle leikitellä sillä ajatuksella, että minusta tulisi taas äiti. Ainakin minulla kerran kuussa on tämä yksi päivä, kun pienen hetken saan kuvitella. En kyllä tiedä olisiko se helpompaa olla ilman tätä pientä toivoa, sitten ei tarvitsisi joka kuukausi salaa hieman pettyä, vaikka sen tiedänkin että nämä ajatukset ovat vain leikittelyä. Vaikka tiedän että todellisuus on se missä emme tee lapsia itse, eikä ole taattua että kukaan muukaan saa niitä meille tehtyä. Mutta sen pienen pienen hetken tänään tunsin, kuinka asiat taas voisivat olla, kuinka elämälle löytyisi taas suunta. Kunnes todellisuus näytti että tässä kuussa meille ei tapahtunut ihmettä. Että minun pitää yhä jatkaa etsimistä.

Suukkoja enkeliprinsessani. Äiti rakastaa sinua ja veikkapoikaa enemmän kuin mitään muuta ikinä.

Arkea lapsen kuoleman jälkeen

Vielä arki ei toki ole palannut aivan ennalleen. Vielä saan olla kuukauden kotona ja yrittää kasata särkyneen sydämeni sirpaleita yhteen. Että sitten se todellinenkin arki alkaisi rullaamaan kun sen aika on. Nyt, tämä äitiysloma arki ilman vauvaa rullaa kaiketi ihan hyvin. Minulla on päivärutiinini. Vien pojan aamulla päiväkotiin, käyn kuntosalilla, kaupassa, koiran kanssa lenkillä. Tosin huomaan, että ystävien ja perheen tapaaminen on jäänyt vähemmälle. Erakkovaihe on vielä selvästi päällä. Pidän siitä, että päivisin on ohjelmaa, mutta tahdon touhuta itsekseni. Kerran viikossa pyrin käymään haudalla. Nyt harmittaa jatkuva lumisade, vaikka hautausmaa on kaunis lumipeitteen alla, peittää se samalla pikkusiskon pienen kiven alleen. Toivottavasti keväällä saadaan uusi kivi mahdollisimman aikaisin asennettua.

Kyllä arki sujuu. Vaikka ympäristö muistaa kyllä muistuttaa jatkuvasti pikkusiskon poissaolosta. Pieniä pistoja pitkin päivää, joka paikassa. Perheitä, missä on kaksi lasta. Isoveli ja pikkusisko. Äitejä työntämässä lastenvaunuja. Se, kun eksyy vaippakäytävälle marketissa. Kyllä muuten mieli on hyvä, pikkusiskon kuolemaa ei vain pääse pakoon eikä piiloon vaikka kuinka yrittäisi. Tuntuu, että tämä arki on kovin harmaata. Kyllä minä nautin asioista mitä teen, liikunnasta, tästä ajasta kun saan keskittyä itseeni. Mutta se elämänilo on vielä hukassa. Edes poika ei onnistu sitä kaivamaan esiin. Tuntuu, että kaikki on samaa tasapaksua harmautta päivästä toiseen. Vaikka kyllä tämä harmaus on parempi kuin se sysimusta olo mikä sekin välillä hiipii mieleen, mutta olisi se mukava joskus taas kävellä valossakin. Tuleekohan se valo esiin enää ikinä vai tallaanko minä loppuelämäni harmaan ja mustan väliä?

Joulukin lähenee, ei se minua juhlana ahdista. Nyt voisin hypätä sen yli siitä syystä että mikään ei huvita. Ei huvita järjestää ja touhuta. Ei huvita näyttää onnellista naamaa kun ei ole onnellinen. Me lähdemme jouluksi pois, annamme muiden järjestää meille joulun ja otamme siitä sen verran vastaan kun jaksamme. Ainakin poika saa kaiken joulutohinan, kyllä hänen kuuluu saada ihana joulu. Hän niin kovasti kaikkea odottaa.

Suukkoja kaunis enkelini. Äiti rakastaa niin hurjasti sinua, ettet voi ikinä arvata. Äiti rakastaa sinne ja takaisin ja sen enempää ei varmasti edes voi toista rakastaa?

Annan huomiselle mahdollisuuden

Olen kovasti yrittänyt. Olen ajatellut positiivisesti. Yrittänyt sysätä surua hieman sivuun ja keskittyä normaaliin elämään. Olen suunnitellut tulevaisuutta, tehnyt konkreettisia tekoja tulevaisuuden eteen. Soitin lapsettomuusklinikalle ja yritin kerjätä reseptejä vielä tälle vuodelle, eivät suostuneet mokomat. Soitin kunnan perhehoitokordinaattorille ja juttelin ja kyselin. Olen avannut mieltäni sijaislapselle. Uskon, että jos meille ei biologista lasta enää suoda, olisi perheessämme kuitenkin tilaa myös ei-biologiselle lapselle. Sen asian eteen en nyt suurempia tee ennenkuin tämä toinen polku on kuljettu loppuun, mutta tiedostan, että sekin vaihtoehto on meille olemassa. Olen yrittänyt nauttia lumileikeistä pojan kanssa. Vetänyt poikaa pulkassa joka ilta katsomaan joko luistinradalla voi luistella. Kaivanut kuoppia pihalle muodustuviin lumikasoihin. Olen yrittänyt löytää kadonnutta joulumieltä, tehnyt piparkakkutalon ja ripustanut tonttuja ikkunoihin. Välillä tuntuu, että onnistun ja välillä todellisuus muistuttaa kipakasti. Mutta olen kovasti päättänyt, että huomiselle pitää antaa mahdollisuus. Eihän muuten selviä, mikä meitä siellä odottaa. Se voi olla jotakin aivan suurta ja mahtavaa, jotain mitä en osannut odottaakaan? Olen todistellut itselleni miten hyvä elämä minulla kuitenkin on. On kuitenkin se yksi aivan ihana elävä lapsi, mahtava rakastava aviomies, kaunis koti ja hyvä työ. Minun pitäisi olla kiitollinen siitä mitä minulla jo on. Ja minä kovasti yritänkin. Se ehkä kertookin asetelmasta, että pikkusiskon suru usein siinä vaakakupissa kumoaa kaikki nämä asiat mitkä minulla on oikeasti hyvin ja mistä olen kiitollinen. Pikkusiskon suru on niin mahdottoman voimakas että se tuntuu jättävän alleen kaiken muun elämän. Kävin viemässä kynttilät pikkusiskon haudalle, itkeä tirautin hieman ja nyt yritän taas olla positiivinen.

Tiedätkö enkeli, minua niin harmittaa että en pilviltä nähnyt tähdenlentoja. Olisin vilkuttanut sinulle kun leikit siellä taivaalla. Suukkoja äidiltä.

Kaunis tyttö

En millään saa tarpeekseni uusista kuvista mitä minulla on pikkusiskosta. Katson niitä uudestaan ja uudestaan vaikka ne saavatkin minut itkemään. Yritän löytää pikkusiskosta veljensä piirteitä, siten minun on helpompi kuvitella miltä hän olisi näyttänyt kasvaessaan. Ja onneksi yhdessä kuvassa näkyy pikkusiskon korva, nyt näen että hänellä ei ollut pieniä hörökorvia niinkuin veljellään on. Hänellä oli ihanat pienen tytön korvat. Minua niin harmitti, kun en synnytyssalissa ymmärtänyt korvia katsoa. Tukkaakin oli enemmän. Ei paljoa hänelläkään, mutta enemmän kuin lähes kaljulla veljellään oli. Punertavia hiuksia. Posket olivat pyöreät ja pehmeät. Miten minä en muista vaikka sitä poskea suukotin ja silitin? Silloin pikkusisko tuntui nahkealta. Juuri syntyneenä, vielä lämpimältä kohdun jäljiltä. Mutta nahkea ja oudon tuntuinen. Lapsenkinan peitossa. Ja en voi lakata kummastelemasta valtavan isoja jalkoja. Miten en muistanut että ne olivat niin isot? Muistan kauniit pitkät varpaat. Ja ne sormet joiden sisään laitoin oman sormeni. Niitä sormia kovasti silitin. Kynnen alta oli sormet jo hieman tummuneet ja se pelotti minua. Vaikka muutoin pikkusiskosta ei huomannutkaan, että hän oli kuollut. Paitsi että hän ei itkenyt. Paitsi että ne silmät eivät auenneet koskaan. Kätilö pyöräytti pikkusiskon ympäri ja näytti meille että tyttö tuli, sen pienen pepunkin muistan. Pikkusisko oli kaikinpuolin ihan valmis pieni tyttö. Hän painoi syntyessään 2560 grammaa ja oli 46,5 senttiä pitkä. Iso tyttö, melkein saman kokoinen kun veljensä oli syntyessään täysiaikaisena. Kaunis tyttö. Onneksi sain nämä kuvat. Onneksi minulla on edes jotain.

Suukkoja kaunokainen, äiti rakastaa ihan hurjasti tänäänkin.

What goes up, must come down

Olo oli koko viikonlopun ihan mahtava. Ajattelin jo, että nyt. Nyt tästä alkaa se parempi huominen. Että nyt, tällä hetkellä se rinnan päällä ollut möykky olisi alkanut murenemaan pois. Minulla oli jo niin hyvä olla ja huominen mielessä. Minulla oli jo niin hyvä olla. Mutta ei, se möykky onkin taas kiristänyt otettaan. Se on taas mustempi kuin ikinä.

Kätilö soitti eilen sairaalasta, että koko sairaalassa ei ole värikopiokonetta joten hän ei saa kopioita kuvista otettua. No, minä lupasin tänään käydä ottamassa kameralla kuvia, koska kuvia minun oli saatava. Minun oli saatava kuva kokonaisesta pikkusiskosta. Taas menin sinne, äitiyspoliklinikalle, kätilö vei minut omaan rauhalliseen huoneeseen jossa sain pikkusiskon kuvat käteeni. Siitä aukesi vesiputous, eikä loppua näy. Minä en voi ymmärtää miksi niin kaunis pieni täydellinen tyttö ei saanut elää? Miksi sen piti olla minun tyttöni? Minä otin kuvani. Kätilö laittoi pikkusiskon kuvat takaisin valkoiseen kirjekuoreen ja kuoren kansioni väliin. Kaunis tyttö, hän sanoi ja kosketti minua olkapäähän. Minä nyökyttelin minkä kyyneleiltäni kykenin. Sitten minä kävelin ulos, enkä enää taakseni katsonut. Sinne jäi minun pieni hetkeni pikkusiskon kanssa. Sinne jäi niin valtavan iso pala minua. Kuka voisi minulle kertoa pääsenkö vielä sinne takaisin? Saanko vielä olla äiti? Koska juuri nyt tuntuu taas siltä, että muuten minä en jaksa. Muuten minulla ei ole mitään.

Itkusta ei tänään tule loppua. Istuin puolituntia pojan päiväkodin edustalla autossa ennenkuin pystyin hänet mennä hakemaan. Taisivat ihmetellä punaisia silmiäni. Nyt taas tuntuu että mikään ei auta, mikään ei saa tätä oloa paremmaksi. Haluaisin vain mennä peiton alle piiloon ja jäädä sinne. Koska tämä alkaa helpottaa? Ei tämä ole elämää, tämä on jotain ihan muuta. Päivien läpi viemistä koska on pakko. Eikö nyt jo pitäisi tuntua paremmalle?  Minua alkaa pelottaa, että tuntuuko minusta ikinä paremmalle? Olenko minä jollain lailla viallinen kun tämä asia ei etene? Huomaan pyöriväni ympyrää, enkä liiku mihinkään. Pystynkö ihan oikeasti enää ikinä olemaan onnellinen? Ensimmäisen kerran mietin, kuinka helppoa olisikin vain sulkea silmänsä ja avata ne vasta siellä tähtien takana, siellä missä pikkusisko minua odottaa. En minä oikeasti mitään tekisi, en todellakaan. Mutta ensimmäisen kerran mietin, miten paljon helpompaa se olisi. Minä tiedän että poika pärjää. Minä tiedän että mies pärjää. Tällä hetkellä en tiedä pärjäänkö minä? En ihan oikeasti tiedä, ja se pelottaa enemmän kuin mikään ikinä. Jotenkin tuntuu, että aina kun kaadun, kaadun syvemmälle. Eikö sen pitäisi mennä toisin päin, että ei putoakaan ihan niin syvälle kuin edellisellä kerralla? Kuinka syvälle voi mennä, missä on se pohja? Miksi kirjoitukseni ovat ikuista valitusta? Haluaisin päästä jo kirjoittamaan kuinka tunnen taas auringon lämmön ja kuulen lintujen laulun. Mutta ei kai niitä keskellä talvea olekaan. Loppuukohan tämä minun talveni ikinä?

Tiedätkö tähtiprinsessani, äiti niin kamalasti kaipaa sinne sinun luoksesi. Ihan vielä en sinne taida päästä joten lähetän tuhat lentosuukkoa pehmeälle poskellesi. Äidillä on niin kamalan iso ikävä.

Pienin askelin eteenpäin

Tuntuu, että jotain on muuttunut. Perjantain jälkeen ikävä on ollut todella voimakkaana läsnä ja olen taas itkeskellyt paljon. Ennen perjantaita oli kaksi päivää, että en itkenyt. Vaikka nyt suru on taas minussa, tuntuu että se on jollain lailla erilaista. Hetkittäin on tuntunut, että vaikka ikävä on kamala, se pahin tuskainen ahdistus olisi hieman siirtymässä sivuun. Se suru tuntuu melankoliselle ja ikävä saa kyyneleet herkästi silmäkulmiin, mutta se synkkyys on aavistuksen keventynyt. Minun on ollut aavistuksen kevyempi olla. Olen jopa miettinyt millainen voisi olla tulevaisuus ilman uutta raskautta. Rakkautta minulla on paljon, lapsia ilman rakkautta on paljon. Ehkä ne voisi saada jotenkin kohtaamaan? Ensin minun on yritettävä vielä hoitoja, mutta alan jo näkemään, että jos ne eivät toimi on muitakin polkuja joita voi lähteä seuraamaan. Samalla lailla näin ennen poikaa kun olimme jo adoptiotaipaleen aloittaneet. Lapsi voi olla rakas vaikka se ei olisikaan omasta kohdusta tullut. Mutta tulevaisuutta ilman uutta lasta en halua. Jotain tarvitsen tähän tyhjään syliin. Pikkusisko on jättänyt liian suuren kolon, että sen kanssa pärjäisi lopun elämää.

Alussa tunsin syyllisyyttä, jos en hetkeen ajatellut pikkusiskoa. Nyt huomaan, että enää en koe sitä niin. Tiedän että pikkusisko säilyy muistoissamme ja sydämissämme aina vaikka hetki vierähtäisikin ilman että hän on päällimmäisenä ajatuksissa. Myönnän kyllä, että yhä pikkusisko täyttää mielen usein. Hyvä, jos päivässä menee tuntia etten häntä ajattelisi. Tietoisesti yritän jo siirtää ajatuksiani välillä muualle. Faktahan on, että silloin kun ajattelen muuta, on minun helpompi olla. Minä tarvitsen jo sitä, olemisen helppoutta. Jatkuvaa ahdistusta en jaksa, se tuntuu siltä kun koko ajan kävelisi kivireppu selässä. Nautin suunnattomasti tästä hetkestä, kun minun on ollut parempi olla. Toki hyviä hetkiä on ollut jo aiemminkin paljon, mutta lyhytkestoisempia. Nyt olo tuntuu kokonaisvaltaisesti hieman erilaiselta. Toivottavasti tätä nyt kestäisi pidempään. Usein kirjoittamisen tarve tulee vahvimpana silloin kun paha olo on valloillaan. Nyt halusin sanoa, että tällä hetkellä minun on hyvä olla. Tällä hetkellä uskallan taas odottaa huomista.

Tiedätkö enkeli, äiti tietää että sinun on hyvä olla. Ja tänään on äidinkin hetken hieman parempi olla, vaikka sinua kovasti ikävöinkin taivaanprinsessani. Suukkoja tähtitytölle!

Miksi pikkusisko kuoli?

Tämä päivä alkaa onneksi jo olla lopussa. Sairaalavierailun myötä koko tunteiden kirjo on ollut tänään taas tosi vahvasti läsnä. Ikävä repii pahemmin kun se on taas hetkeen repinyt. Kaikki tuntuu taas niin todelliselta. Pikkusiskon kuolema on totta. Itseasiassa paluu sairaalaan ei ollut niin vaikeaa kuin luulin. Äitiyspoliklinikka taisi olla remontissa ja oli siirretty eri kerrokseen. Minun oli helpompi mennä tuohon kerrokseen, missä en ollut ennen ollut. Tosin ilmottautuessa kätilö ihmetteli miksi minulla on kaksi aikaa peräkkäin. Odotatko kaksosia hän kysyi, ennen kuin tajusi ja pahoitteli kovasti. Siinä tulivat ensimmäiset kyyneleet, mutta sain koottua itseni vielä nopeasti. Istuimme siellä, onnellisten odottavien perheiden keskellä. Me, ketkä emme olleet onnellisia. Ja tottakai törmäämme tuttava pariskuntaan, joiden vauvan laskettuaika taisi olla mennyt jo. Minä en kysynyt, eikä minua kiinnostanut. Jouduimme odottamaan tunnin. Tunnin istuimme onnettomina siellä onnellisten keskellä. Ja taas minä mietin, että saavatkohan kaikki nämä onnelliset odottajat vauvansa kotiin asti. Vai käyköhän jollekin niinkuin meille?

Lääkäri ei ollut minua hoitanut lääkäri, niinkuin meille oli luvattu. Samapa tuo oli, ei se asian hoitoa haitannut. Pikkusisko oli täydellisen terve pieni tyttö. Suoraa kuolinsyytä ei löydetty, todennäköisin olettamus on siis äkillinen sydänpysähdys hepatogestoosin vuoksi. Mutta varmuutta siitä ei ole. Voitte hyvin yrittää uutta raskautta, sanoi lääkäri. Minä vastasin että helpommin sanottu kuin tehty. Lääkäri ei enää siihen vastannut. Mitä minä sain tämänpäiväisestä? Näin pikkusiskon kuvan. Pikkusiskon kokonaisena, kuolleena makaamassa pöydän päällä. Jalat, kädet, kaikki. En minä muistanutkaan miten isot jalat pikkusiskolla oli. Ja sitä miten pieni hän oli, siinä maatessaan ihan kokonaisena. Äidin silmissä maailman kauneimpana, vaikka olikin kuollut. Ja siinä minä itkin. En pystynyt enää pitämään virallista naamaani yllä, kun pidin tuota paperin palaa kädessäni ja katsoin pientä kuollutta lastani. Kätilö ottaa kaikista kuvista maanantaina kopiot ja lähettää meille. Nyt odotan tuota kirjettä saapuvaksi, että voin kotona, rauhassa tarkasti katsoa miltä pikkusisko näytti ja painaa tarkasti sen mieleen etten enää varmasti ikinä unohda pienintäkään kohtaa.

Sairaalatapaamisen jälkeen kävimme miehen kanssa haudalla. Sytytimme kynttilät pienelle kolmikuisellemme ja laitoimme kiven viereen pienen punaisen jouluenkelin. Pikkusiskon ensimmäinen joulukoriste. Nyt on minun lapsivuodeaikani ilman lasta ohi. Nyt olen taas sekundäärisesti lapseton. Äiti jonka syli on ihan liian tyhjä. Viallinen nainen. Maho. Haluaisin niin vielä kerran olla raskaana. Haluaisin niin vielä synnyttää. Haluaisin kuulla kuinka se lapsi itkee. Haluaisin sen lapsen kotiin. Haluaisin olla ihan oikeasti äiti.

Tänään silitin taas poskeasi enkelini ja sain kutittaa sinua varpaasta. Lähditkö ihan turhaan pieni taivaantyttöni? Olit ihan täydellinen, sinussa ei ollut mitään vikaa. Äiti rakastaa niin että sydän menee ihan ruttuun kun et ole täällä.

Erakoituminen

Tunteiden myllerrys jatkuu ihan älyttömänä. Ylös ja alas sellaista vauhtia että en itsekään pysy perässä. Tulisi jo se perjantai, jos sen jälkeen tämä hieman tasottuisi. Toisaalta en halua että perjantai tulee liian nopeasti. Sitten pikkusisko on virallisilla tahoilla käsitelty. Sitten ei ole enää mitään. Paitsi tämä suru ja ikävä. Mutta muuten se on siinä. Pikkusiskon elämä. Kokonaan ohi.

Alussa suru pelotti minua niin etten halunnut olla hetkeäkään yksin. Melkeinpä kaksi ensimmäistä kuukautta kartoin yksin oloa, yritin joka hetkeksi löytää seuraa tai ainakin tekemistä kodin ulkopuolelta. Nyt taas olen alkanut karttamaan seuraa. Viihdyn paremmin itsekseni. Jätän puheluihin tarkoituksella vastaamatta, saatan tekosyiden varjolla peruuttaa jo sovittujakin tapaamisia. Viihdyn myös kotona yksin, mutta paljon käyn kuntosalilla, koiran kanssa kävelemässä, mutta ilman sovittua seuraa. Vaikka haluan että ihmiset kysyvät kuinka voin, samalla se on alkanut ärsyttää minua. Ehkä juuri siksi, että on vaikea vastata totuudenmukaisesti. En usko että kukaan edes haluaa kuulla että yhä tämä on sitä samaa paskaa, mihinkä se tästä muuttuisi. Kyllä, minä elän ja hengitän. Kyllä, arki sujuu jo oikein hyvin. Kyllä, silti minä yhä suren ja ikävöin niinkuin se olisi tapahtunut eilen. Kyllä, yhä itken joka ikinen päivä, joskus enemmän, joskus vain kyynel silmäkulmassa. mutta joka päivä yhä itken. Siksi on helpompaa karttaa ihmisiä. En tiedä miksi minusta tuntuu, että minun pitäisi jo päästä eteenpäin. Että surun pitäisi jo helpottaa. Kukaan ei ole minulle niin sanonut. Kukaan ei ole kysynyt että miksi sinä vielä niin kamalasti suret, eikö ole jo aikaa mennyt tarpeeksi. Ehkä se johtuu vaan sitä, kun minä itse haluaisin jo voida paremmin ja minua pelottaa kun en siihen vielä pysty. Siksi tuntuu että on helpompaa olla yksin näiden sekavien ajatusten ja tämän ikuisen surun ja ikävän kanssa.

Suukkoja kovasti sinulle rakas taivaanlapseni. Äiti antaisi mitä vaan että saisi vielä yhden suukon painaa sinun pehmeälle poskellesi.

Kuinka paljon voi jaksaa?

Haluaisin jo hieman taukoa tästä surusta ja ikävästä. Vaikka paljon on jo hyviäkin hetkiä tai ehkä juuri siksi, ne huonot hetket tuntuvat niin kamalan raskaille. Kun luulet että olet noussut sieltä syvimmästä kuopasta kaadut taas naamallesi ja putoat vielä syvemmälle. En jaksaisi tätä kamalaa loputonta vuoristorataa. En jaksa kiivetä ylös sieltä kuopasta uudelleen ja uudelleen. En jaksa näitä vieraita tunteita jotka ovat täyttäneet mieleni. Haluaisin olla taas oma itseni. Haluaisin, että minulla olisi pikkusisko tässä sylissäni. En jaksa olla surullinen koko ajan, en jaksa tuntea tätä kamalaa ikävää. Minä en vaan ihan oikeasti jaksa. Tuntuu että nekin hetket kun pystyn ajattelemaan jotain muuta, möykky rinnassa ei silloinkaan häviä minnekään. Jos hetkeen en asiaa ajattele, möykky muistuttaa että kaikki ei kuitenkaan ole niinkuin pitäisi. Kuinka paljon ihan oikeasti voi jaksaa? Mitä jos jossain vaiheessa vain riittää? Mitä sitten tapahtuu? Pimahtaako sitä vain ihan kokonaan?

Jännitän ensi perjantaita jo ihan suunnattomasti. Ensi perjantaina on vihdoin se päivä mitä olen odottanut niin kovasti. Menemme synnytyssairaalaan kuulemaan tulokset. En tiedä miten selviän paluusta sinne. Minua ahdistaa pelkkä ajatus kävellä taas sisään sairaalan ovista. Miten pystyn tapaamaan taas lääkärin joka käynnisti synnytyksen? Miten pystyn istumaan odotustilassa odottavien äitien kanssa kun minä olen menossa kuulemaan oman lapseni ruumiinavauksen tulokset? Viime viikolla kävin aivan eri sairaalassa ja jo sinne meno sai käteni tärisemään ja istuessani odottamassa lääkäriä kyyneleet valuivat ihan hallitsemattomasti poskilleni. Millaista on palata sinne missä pikkusisko kuoli? Vaikka kovasti tuota perjantaita odotan, on se samalla saanut ajatukset taas synkemmiksi. Olen pyöritellyt pikkusiskon kuolemaa ja syntymää päässäni taas paljon enemmän. Miettinyt miltä pikkusisko näytti ja tuntui. Miettinyt miksi ihmeessä juuri minun tulevaisuuteni muutettiin niin erilaiseksi. Minua pelottaa myös se, kun perjantaina saamme luvan yrittää uudelleen. Tajusivatko ne lääkärit millainen ihme pikkusisko oli? Tajuavatko he että pelkkä lupa ei meille riitä. Minua pelottaa, että perjantain jälkeen olen taas lapseton, sellainen joka ei itse lapsia pysty tekemään.

Voi rakas pieni enkelini, miksi sinun piti lähteä? Äiti ei vain millään ymmärrä.