Pettävällä jäällä

Tuntuu kun minut olisi laitettu juoksemaan heikoille jäille ja pitää vaan toivoa että vastarannalle pääsee uppoamatta. Alkaa vaan tuntua siltä, että en jaksa enää juosta. Eilen tuli totaalinen romahdus ja paniikki ja olin varma että vauva kuolee. Soitin itkien päivystykseen(taas parin tunnin jahkaamisen jälkeen)  ja kohtasin juuri sellaisen hoitajan jonka takia soittaminen on niin vaikeaa. Tuntui että mitätöi hätääni ja sanoi että soita neuvolaan jos siellä kuuntelisivat sydänäänet. Ymmärrän kyllä, että heillä on kiirettä ja on tärkeämpiä oikeasti heti hoidettavia asioita, mutta olisin halunnut päästä vain käyrälle ja todeta että vauva voi hyvin. Ja sen että hätäni otetaan todesta. Mutta toisaalta sehän tuon tekee vaikeaksi, on vaikea aina selittää koko tarina ja miksi olen paniikissa ja miksi haluaisin että minua kuunnellaan. Kohtelu tuntuu riippuvan niin paljon siitä, kuka puheluun sattuu vastaamaan. Kyllä hoitaja oli ystävällinen ja sanoi että jos jostain syystä neuvolaan en pääsisi niin sitten voin ottaa uudelleen yhteyttä. Mutta toki se on eri asia neuvolassa kuunnella sydänäänet kun maata kunnon käyrällä puolisen tuntiakin. Ja kun kaikki muu kohtaamani henkilökunta on aina sanonut, että rohkeasti ota yhteyttä, sitä varten he siellä ovat. Nyt taisi kynnys kasvaa entisestään.

Onneksi ihana terveydenhoitajani otti minut vastaan, kuunteli huoleni ja ymmärsi. Totesi että vauva potkii selkään päin, siksi liikkeet ovat vaimeampia. Laittoi jopa lähetteen sairaalaan, ei nyt kaikkein kiireellisintä, mutta kuitenkin että toivoisin tiheämpää seurantaa kun kolmen viikon välein, että stressi alkaa olla jo kestämätöntä. Nukuttua en enää saa, enkä pysty oikein mihinkään keskittymään. Tuntuu, että odotan vain vauvan kuolemaa, koska en pysty uskomaan että saisin sen elävänä syliini.
Maanantaina on joka tapauksessa kontrolliaika äitipolille. Eilen se tuntui ihan liian kaukaiselle. Katsotaan ottavatko tänään sairaalasta edes yhteyttä, vai jättävätkö suosiolla odottamaan maanantaita. Uskon nyt kyllä kestäväni maanantaille, vaikka eilen ei tuntunut siltä  mutta olisi mukava jos edes olisivat yhteydessä. Anteeksi purkautuminen, tuntui vain siltä että piti päästää höyryt pihalle, eiköhän fiilis tästä taas kohene.

Suukkoja omalle taivaantytölle.

Huoli

Sairaalan sisätautilääkäri soitteli, että hieman olivat sappihapot nousseet sunnuntaista. Ei mitenkään hälyyttävästi vielä, mutta jatkuva kutinan takia otetaan kokeet taas huomenna uudelleen. Sunnuntaina arvo oli 3,7 ja tiistaina siis noussut 6,9. Mikä kait raskaana olevalle lasketaan vielä normaaliksi, mutta historian takia testataan mikä on suunta. (vai onkohan se raja 6) Mutta itselle tämä on kamala huoli ja paniikki. Kutina kun yhä jatkuu. Minulle uusiutuva hepatogestoosi on yhtä kuin kuolemantuomio tälle vauvalle. Kaikki yrittävät lohduttaa, että olet hyvissä käsissä, sinua seurataan tarkasti. Mutta ei se auta. Niinhän tehtiin viimeksikin ja silti kävi niinkuin kävi.

Olen ihan varma, että tämä on nyt tässä. Nyt arvot jatkavat nousuaan ja menetämme tämänkin lapsen. En pysty keskittymään mihinkään. Miten pystyn odottaamaan huomiseen, että kuulen missä mennään? Mitä jos arvot oikeasti nyt alkavat nousta? Huoli on ihan mahdoton.

Suukkoja enkelille. Ethän ota tätä toista vielä luoksesi, ethän?

Vauva

Eilen otin syliini pienen, hieman vajaa kolmikuisen vauvan. Ihan itse, omasta tahdostani. Ensimmäinen vauva pikkusiskon kuoleman jälkeen. Olin pelännyt, olin vältellyt. Kun saavuin ystäväni luokse ensin välttelin vauvaa. En katsonut edes päin. Sitten katsoin. Ja otin syliin. Turhaa olin vältellyt ja pelännyt. Suloinen, ihana pieni poika. Jonkun toisen lapsi. Ei minun, ei pikkusisko. Hetken sylittelin  ja sitten annoin pois. Malttamattomuus kasvoi, haluaisin jo omani syliin. Jos siinä olisi pieni paremmassa turvassa kuin kohdussani, sydämeni alla.

Viikonloppuna päädyin ensimmäisen kerran päivystykseen. Kutinat kasvoivat ja mieleni ei saanut rauhaa. En olisi pystynyt odottamaan edes yhtä päivää kontrolliverikokeisiin. Soitin ja en itkultani meinannut saada asiaani sanottua. Olin varma että vauvani tekee kuolemaa. Onneksi siellä ymmärtävät. Ottivat verikokeet päivystyksessä, olin tunnin käyrillä ja lääkäri ultrasikin vielä. Kaikki hyvin. Ihmeteltiin mistä kutina voi johtua, vaikka arvot eivät ole nousseet. Varmuuden vuoksi otettiin vielä tänään uudelleen. On vaikeaa olla näiden pelkojen kanssa. Itsellä kynnys pyytää apua on aina ollut korkea. Sunnuntaina istuin puhelin kädessä yli puolitoistatuntia ennen kuin soitin. Ajattelin että pitävät ihan idioottina. Mutta kaikki sanoivat moneen kertaan, että aina saa soittaa, aina saa tulla käyrille. Minulla on ihan oikea syy, yhteyttä otetaan pienemmistäkin. Ei anneta pelolle yliotetta. Silti se on aina niin vaikeaa.

Seuraavat kolme viikkoa elän viime vuotta. Seuraavat kolme viikkoa olivat pikkusiskon viimeiset. Viime vuonna juuri nyt, hepatogestoosi sai vallan ja jouduin osastolle ensimmäisen kerran.Tunnustelen liikkeitä ihan koko ajan ja toivon niin hirveästi ettei viime vuosi toista itseään.

Suukkoja rakas taivaantyttö. Täytät taas äidin mielen ihan kokonaan.

Varhainen vuorovaikutus

Istun tässä kotisohvalla etätöitä tehden. Vatsa ei enää oikein pidä töissä istumisesta, joten yritän näin pysyä vielä mukana työmaailmassa ja saada muutakin ajateltavaa.Ja silti tässä ihan koko ajan tunnustelen vauvaa, liikkuuko se nyt tarpeeksi? Kuullostelen kutinoita, tuntuu että taas joka paikassa kutisee, kontrollit olisivat vasta tiistaina. Ehkä menen jo maanantaina. Olisi varmasti parempi vielä olla toimistolla, mutta fysiikka ei enää anna periksi vaan pitkä istuskelu saa aikaan supisteluja ja uudelleen synnyttäjänä kun kaikki paikat retkottaa jo valmiiksi hieman löysällä niin ne eivät kovin toivottavia ihan vielä ole. Tuntuu taas, että mitenköhän tästä selviää järjissään.

Nykyään paljon puhutaan varhaisesta vuorovaikutuksesta, suhteesta lapseen ennen ja heti syntymän jälkeen. Mielikuvia, niitä pitäisi luoda. Huomaan, että omat pelot vaikuttavat suoraan tähän. Niinä hetkinä, kun tuntuu että nyt kaikki on hyvin, uskallan varovasti kurkistaa tulevaisuuteen ja yrittää nähdä millaista kahden lapsen arki olisi. Niinä hetkinä suunnittelen seuraavalla kauppareissulla hankkivani ne ensimmäiset pienet vaatteet ja uskaltaudun suunnittelemaan vaunuja. Tällaisina hetkinä kuin nyt, kun tunnen kutisevani ja mietin liikkuuko vauva tarpeeksi, en uskalla tulevaisuutta ajatella yhtään. Yritän selvitä vain tämän hetken läpi.

Mietin, aiheutanko jo ongelmia tulevaan suhteeseemme? Uskallanko kiintyä? Neuvolasta tarjosivat meille kovasti perhetyöntekijän tekemää varhaisen vuorovaikutuksen haastattelua. Menin suostumaan, ja nyt ahdistaa. Jotenkin tuntuu, että pakotetaan luomaan niitä mielikuvia mihin en ole valmis. En osaa enkä uskalla ajatella millainen vauva tulee olemaan. Minkä näköinen? Itkeekö se paljon? Onko huono nukkumaan? En halua luoda näitä mielikuvia. Mitä jos ne eivät toteudu? Enkä siis välitä itkeekö vauva todellisuudessa paljon vai vähän vaan siitä itkeekö se ollenkaan?

Suukkoja taivaanlapselle.

Erilainen odottaja

Tämä raskaus ei ole erilainen vain minulle, vaan tuntuu olevan sitä myös kaikille ympärilläni. Tai paremminkin tuntuu, että raskautta ei huomioida juuri ollenkaan. Kukaan ei kysy. Kukaan ei puhu. Ihan kuin en raskaana olisikaan. Yksi ainoa ystävä, joka ei raskaudesta tiennyt ennen kuin näki minut vatsani kanssa tuli halaamaan ja sanoi kuinka iloinen on puolestani. Toki oma asennekin on se, että en usein raskautta ja tulevaisuutta ota puheeksi. Mutta olisi se mukava jos joku kysyisi joskus kuinka minä jaksan. Joku kysyisi, miltä se tuntuu olla raskaana kohtukuoleman jälkeen, ja voisin siitä kertoa. Kun saisin välillä jauhaa pelkojani ja tuntojani ääneen. Tai kyllähän kuuntelijoita olisi, jos itse ottaisin asian puheeksi. Tiedän, että vaadin ympäristöltäkin ihan liikaa, eivät he voi tietää koska haluan puhua ja koska en, jos en sitä itse mitenkään ilmaise, onhan heille helpompi vain olla hiljaa kun mitään ei olisikaan. Tuntuu, että ihmiset ympärillä eivät välttämättä ymmärrä, kuinka paljon tämä odotus eroaa "tavallisesta" odotuksesta. Että en odota rutiinilla, vaikka kyseessä on jo kolmas raskaus, kaikkea muuta. Monet eivät myöskään tiedä lapsettomuustaustastamme. Eivät tiedä, että pikkusiskoa ja tätä uutta pientä ei ole perinteisesti saatu alulle. Varsinkin vielä kun tämä uusi raskaus alkoi niin pian edellisen jälkeen, että tottakai kaikki olettavat, että pyöräyttelemme näitä lapsia tuosta vaan.

Henkinen puoli alkaa olla aika kovilla. Nämä kaksi raskautta jotenkin nitoutuvat yhteen, välillä jopa huomaan ajattelevani tästä pienestä pikkusiskon  nimellä. Mikä ei missään nimessä ole sitä mitä haluan, niin vain jotenkin huomaamatta välillä käy. Ensimmäinen vuosipäivää lähenee ja sekin aiheuttaa jo aikamoista tunteiden kuohuntaa, vuoden takaiset tapahtumat pyörivät mielessä todella paljon ja koska tämä raskaus etenee lähes käsikädessä viime vuotisen kanssa, nuo viime vuotiset tapahtumat yhdistää mielessään kovin helposti myös tähän raskauteen. Toivon, että tämä raskaus olisi jo ohi ja saisin pienen syliini. Vaikka heti, olen vakuuttunut, että pieni olisi paremmassa turvassa kohtuni ulkopuolella kuin kohdussani. Mutta vielä taidan joutua odottamaan.

En edelleenkään osaa kuvitella tulevaisuutta, suunnitella. En osaa kuvitella millaista olisi taas pitää pientä vauvaa. Millaista se olisi kuulla lapsen ensiparkaisu. Mielessä päällimäisenä on vain se hiljaisuus kun sitä parkaisua ei tullutkaan. Se tyhjä syli mikä jäi jäljelle, kun se juuri syntynyt lapsi kannettiin pois eikä sitä saanutkaan kotiin. Pari kertaa olen kaupoilla pysähtynyt pienten vaatteiden eteen. Katsellut niitä kauempaa, koskematta. Vieläkään en ole uskaltanut. Kunpa jo uskaltaisin, kunpa jos luottaisin että tämän pienen saamme kotiin.

Suukkoja prinsessani. Äidillä on sinua aina ikävä.

Uusi raskaus kohtukuoleman jälkeen

Tämä uusi raskaus on minulle suunnaton ihme ja pelastus. En osaa ajatella miten rikki olisin vieläkin, jos en olisi tätä mahdollisuutta saanut. Mutta tämä ei ole mikään ihmeparantuminen. Tämä ei kokonaan korjaa sitä mikä on mennyt rikki. Ehkä arpeuttaa haavat vähän nopeammin, antaa toivoa tulevaisuudesta. Pikkusiskon kuoleman jälkeen en pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin uutta raskautta. Pelko siitä, että se ei koskaan toteutuisi oli suunnaton. Silloin en osannut kuvitellakaan miten vaikeaa tämä itse raskausaika voi olla. En pysty hetkeksikään unohtamaan että kannan uutta tulevaisuutta sisälläni. Pelko pysyy vierellä koko ajan. Monta kertaa on tullut tunne, että miksi ihmeessä halusin itseni taas tähän tilanteeseen. Mitä jos pelot toteutuvat ja emme saa tätäkään lasta kotiin? Välillä tekisi mieli luovuttaa, koska en usko että selviäisin enää toisesta menetyksestä. Se tunne yöllä, pimeässä kun makaan ja odotan pientä potkua ja sitä ei ihan heti tulekaan. Se saa kädet tärisemään ja kyyneleet silmiin. Mitä jos joku kerta sitä ei enää tule? Niin on kerran käynyt, kukaan ei voi luvata ettei niin käy uudelleen.

Minulle ei riitä, että kaksi tuntia sitten ultrassa kaikki oli hyvin. Minulle ei riitä että hetki sitten vauva liikkui kovasti. Koska nyt voi olla jo aivan eri tilanne. Pikkusiskokin voi hyvin kaksi tuntia ennen kuolemaansa. Siksi tuntuu etten voi hetkeksikään höllätä, että koko ajan pitää olla varpaillaan ja kuullostella. Mitä pidemmälle raskaus etenee, sen vaikeampi minun on olla. Kohta ollaan niillä viikoilla kun hepatogestoosi alkoi. Kohta ollaan jo niillä viikoilla kun pikkusisko kuoli. Onneksi sairaalan ja neuvolan tuki on mahtavaa. Ja kohta pääsen taas purkamaan tuntojani psykologille kesätauon jälkeen. Olen äärettömän kiitollinen kaikesta tuesta, mitä täällä päin on minulle tarjottu ja kaiken mitä tarjotaan olen vastaan ottanutkin. Tunteet ovat paljon enemmän taas läsnä. Itku ja ikävä on herkässä.

Tulevaisuutta en osaa ajatella. Tulevaisuutta en uskalla ajatella. Mitä jos se ei ole sellainen kun toivon sen olevan? Koska uskallan valmistautua vauvan tuloon? En usko, että pystyn mitään isompia hankintoja tekemään etukäteen. Eihän pieni vauva paljon mitään tarvitsekaan. Kyllä me pärjäämme, kunhan tämä pieni vain tulee kotiin. Nyt pieni potkii kovasti. Nyt hän voi hyvin. Yritän olla läsnä tässä hetkessä enkä liikaa murehtia huomista.

Suukkoja sinulle taivasprinsessa. Äiti rakastaa sinua aina.

Raskaushepatoosi, raskauskolestaasi, hepatogestoosi

Rakkaalla lapsella tuntuu olevan monta nimeä, itse en tiedä mitä noilla nimityksillä on eroa, kaikista olen omallakin kohdallani kuullut puhuttavan. Faktojen mukaan n. 1% raskaana olevista naisista sairastuu tähän raskaudenaikaiseen maksan toimintahäiriöön. Kohtukuoleman riski on 1% tuosta yhdestä prosentista. Ja joka paikassa toitotetaan kuinka riski on olemassa vasta lasketun ajan lähellä. Siksi minä en pelännyt. En hetkeäkään ajatellut, että en saisi pikkusiskoa kotiin hepatogestoosin takia. Lähinnä säälin itseäni kamalan kutinan kourissa ja toivoin että synnytys käynnistettäisiin mahdollisimman aikaisin. Ehkä sitä oli mietitty, näin yksi lääkäreistä sanoi sivulauseessaan jälkikäteen. Että juteltiin tästä ylilääkärin kanssa. Mitään ei kuitenkaan tehty. Ehdin kuitenkin saada vauvan keuhkoja kypsyttävän kortisonin. Tosin sen yhteydessä ei puhuttu vauvan syntymisestä, vaan siitä että joissain tapauksissa se saattaa kuulemma laskea sappihappotasoa, joka minulla oli tuossa vaiheessa kohtalaisen korkea, 176,6. Mitään ratkaisuja ei tehty ja tuona yönä pikkusisko vastoin kaikkia odotuksia kuoli. Vaikka niin ei pitänyt käydä.

Yksi suurimpia pelkojani onkin nyt että hepatogestoosi uusii. Siihen on kuitenkin aika suuri mahdollisuus olemassa. Kuvittelen oireita,vaikka niitä ei ehkä ole siellä. Kyllä minä vielä muistan millaista se kutina oikeasti oli, kun raavin nilkat, vatsan ja reidetkin verille. Mutta tiedättehän tunteen, kun jossain vähän kutisee ja sitä ei pysty raapimaan. Yhtäkkiä kutisee joka paikassa, missä äsken ei kutissut mikään. Sellaista on nyt iltaisin. Viime raskaudessa oireet alkoivat rv30. Sappihapot nousivatkin heti niin korkeiksi että jouduin pariksi päiväksi osastolle. Silloin ne saatiin vielä lääkityksellä laskemaan. Mutta lääkityksestä huolimatta arvot taas nousivat ja sitten kävi niinkuin kävi. Vaikka kohtukuoleman riskin pitäisi olla pieni hepatogestoosissa, vaikka se olemassa onkin.

Olen paljon miettinyt, että jos olisin ollut toisessa sairaalassa, olisiko nopeammin päädytty erilaiseen ratkaisuun? Vaikka turhahan näitä on jossitella. Nyt minulle sanottiin, että jos tauti uusii ja sappihapot nousevat yli 40, tulisi heti miettiä raskauden päättämistä, eli vauvan syntymää. Nyt olen valinnut synnytyssairaalakseni eri sairaalan kun pikkusiskon ja pojan kanssa. En tiedä onko sillä mitään merkitystä, mutta jotenkin luotan että tässä toisessa sairaalassa asia hoidettaisiin eri tavalla.

Tässä raskaudessa ensimmäiset turvakokeet otetaan vasta rv30. Oman mielenterveyden takia joudun ehkä pyytämään että ottavat kokeet jo aiemminkin. Mitä jos en kutise ja arvot ovat silti koholla? Mitä jos hepatogetoosi uusi, vauva kuolee enkä huomaa sitä ajoissa? Tottakai hepatogestoosin uusimisen lisäksi pelkään, että vauva kuristuu napanuoraan, tai kuolee kohdunsisäiseen kätkytkuolemaan. Pelot tuntuvat voimistuvan, mitä enemmän viikkoja tulee kasaan. Pelkään myös ennenaikaista synnytystä, mitä jos vauva päättää syntyä juuri nyt ja selviytyminen olisi aikamoista onnenkauppaa. Jokainen viikko on plussaa, jokaisesta viikosta olen kiitollinen. Mitenköhän pysyn järjissäni vielä tämän pitkän loppuajan?

Suukko taivaantyttöni, olet äidin ajatuksissa

Pikkusiskon hauta

Vaikka minun ei tulekaan niin usein enää käytyä pikkusiskon haudalla, kuin silloin kun olin vielä kotona äitiysvapaalla, yritän päästä sinne aina silloin tällöin. Yhä tuntuu, että haudalla olen sen pienen aavistuksen verran lähempänä pikkusiskoa. Tuntuu, että se on ainoa konkreettinen asia, mitä voin hänen vuokseen tehdä, vaikka eihän hän siellä ole. Hauta ei ole vain pikkusiskoa varten, vaan siellä on myös esimerkiksi minun isovanhempani ja muitakin sukulaisia yli sadan vuoden ajalta. Jotenkin on lohdullista ajatella, että ehkä he siellä katsovat pienen perään, hoitavat lapsenlapsenlastaan. Että siellä pikkusisko on turvassa sukunsa, perheensä keskellä. Vaikka en osaa sanoa uskonko mihinkään kuoleman jälkeiseen. Uskonko siihen, että joskus me kohtaamme vielä. Välillä leikittelen ajatuksella että uskon, ja kyllähän se lohduttaa ja tuntuu hyvälle. Olisi ihana olla varma siitä, että kerran saan vielä pikkusiskon syliini lämpimänä ja pystyn häntä katsomaan silmiin. Mutta eihän sitä kukaan tiedä ennen kuin itse tuon rajan ylittää. 

Kesäinen hautausmaa on kaunis, rauhallinen paikka. En koe sitä enää paikaksi mihin menen suremaan pikkusiskoa, ennemminkin käyn siellä nykyisin tervehdyskäynnillä. Vaikka yhä se silti tuntuu vaikealle uskoa, että sinne maan sisään me olemme oman pienokaisemme tuhkat laskeneet. Että pian lapsestamme ei ole jäljellä edes sitä tuhkaa, on vain se pienen pieni hiustupsu liimattuna sairaalasta saatuun korttiin. Haudalla äänettömästi juttelen pienen tyttäreni kanssa, kerron mitä elämässämme tapahtuu. Vaikka samalla lailla voin toki tehdä missä vain, mutta haudalla se tuntuu todellisemmalle. Sinne menen vain häntä varten. Välillä tervehdykseni jälkeen kuljeskelen hautausmaan käytäviä ja luen sitä elettyä elämää mitä kivet kertovat. Paljon näkyy myös pieniä lapsia, paljon myös näitä jotka eivät koskaan silmiään aukaisseet. Jotenkin tuntuu hyvälle pysähtyä hetkeksi niiden hautojen eteen ja ajatella juuri sitä pientä enkeliä. Heistä jokainen ansaitsee sen pienen ajatuksen, myös tuntemattomilta.

Suukkoja paljon prinsessani. 

Äitiyspakkaus

Tänään haimme pojan kanssa postista äitiyspakkauksen. Se tuli ihan pelottavan nopeasti. Täytin kaikki KELAn hakemukset samantien kun tarvittava viikkomäärä oli täynnä.Ihan varmuuden vuoksi, että jos tämäkin pieni kuolee niin saan ainakin surra äitiysvapaan ajan taas kohtaloani. En olisi halunnut pakkausta vielä, mutta tuossa se nyt on, keskellä olohuonetta. Kantta hieman raotin pojan painostuksesta, mutta en vielä enempää sisältöä ihmetellyt. En halua vielä hypistellä, mitä jos joudun ne kaikki tunkemaan varaston perälle käyttämättä? Mitä jos taas jään ilman? Pakkauksen tulo ei millään lailla realisoinut vauvan tuloa, ennemminkin lisäsi taas pelkoa että mitä jos...

Pikkusiskosta en pakkausta ottanut, koska siskoni oli tuon edellisvuoden pakkauksen saanut ja olisin sieltä perinyt kaikki pakkauksessa olleet tavarat joka tapauksessa. Nyt minulla on pakkaus, mutta ei vielä vauvaa. En saa silmiäni irti tuosta laatikosta, vaikka sen kotona olo nyt ahdistaakin. Tuntuu, että tuossa yhdessä laatikossa on koko tulevaisuus. Tuo yksi laatikko määrittää mihin minun elämäni tästä menee.

Suukkoja tähtityttöni. Olet ollut taas paljon äidin ajatuksissa.

Muutoksia

Olen jotenkin alkanut enemmän ja enemmän huomaamaan millaisia muutoksia pikkusiskon kuolema on minussa aiheuttanut. Vaikka pahin suru ja tuska on väistynyt, tuntuu että sellainen pieni alakuloisuus on muuttanut minuun jäädäkseen. Tuntuu, etten millään pysty aidosti iloitsemaan muiden onnesta. Ei välttämättä edes vain lapsiin liittyvistä vaan muistakaan onnistumisista. Se ei ole kateutta silloin, kun kyse ei ole raskauksista tai vauvosta. Ehkä muut asiat tuntuvat vain vähäpätöisiltä? Samalla, vaikka toki iloitsen arjen pienistä asioista, auringon paisteesta, suklaajäätelöstä ja lomapäivistä, en silti enää iloitse niistä niinkuin iloitsin ennen. Jokin on vain erilaista. En osaa sanoa mikä.

Enää ei raskausmahat niin pahasti kirpaise, mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miten joku ostaa vaunuja ja tarvikkeita vaikka laskettuun aikaan olisi vielä matkaa. Vaikka täysin normaaliahan se on. Valmistautua. Miksi ihmeessä sitä valmistautuisi siihen, että se odotettu lapsi ei jostain syystä tulekaan kotiin? Välillä niin haluaisin jo itsekin suunnitella hankintoja, mutta uskallus ei vielä anna periksi. Onhan tässä vielä paljon aikaa. Pienet vastasyntyneet yhä kirpaisevat. Se on se, mitä minulta otettiin pois. Niitä minun on vaikea kohdata. Enkä muutenkaan enää lepertele ja hymyile vieraille vauvoille, välillä tuntuu että hieman kylmästikin jätän vauvat huomiotta. Vauvat muistuttavat siitä mistä minä jäin ilman. Kateus muiden onnistumisista lapsensaannissa. Se ei ole väistynyt. Yhä tuntuu, että elämä on epäreilua.

Kaikkein suurin ja harmittavin muutos on ehkä läsnäolo arjessa. Tuntuu, että en ole ihan täysillä läsnä, en pojan kanssa, en työpaikalla, en normaali perhe-elämässä. Jokin pieni osa tuntuu aina olevan jossain muualla. Se harmittaa, tuntuu että ei ihan täysillä pääse mukaan arjen asioihin.Tuntuu, että on väärin poikaa kohtaan, kun äiti ei osaa olla ihan täysillä läsnä. Eikä se enää tarkoita sitä, että pikkusisko olisi mielessä ihan jatkuvasti, vaikka monta kertaa päivässä ajatukset hänessä käväisevätkin. Nykyään ne ovat useimmiten pieniä hetkiä, pieniä viivähdyksiä siinä mitä oli ja mitä olisi pitänyt olla. Ehkä se on jotain alitajuista, joku jossain koko ajan huomaamatta muistuttaa että ei elämän näin pitänyt mennä.

Ja toki menetyksen myötä on tullut pelko muiden läheisten, ennen kaikkea pojan menetyksestä. Pienetkin kuumetaudit saavat varpailleen ja huoli arjessa on jatkuvasti läsnä.Jotenkin sitä odottaa koko ajan pahinta. Ehkä tässäkin aika auttaa, ehkä usko siihen että elämä myös kantaa pikkuhiljaa palaisi.

Pikkusiskon kuolemasta tulee vasta kymmenen kuukautta. Nämä asiat tulevat varmasti vielä muuttumaan ajan mennessä eteenpäin. Nyt olen tällaisessa tilanteessa itseni kanssa.

Suukkoja prinsessalle.