maanantai 1. heinäkuuta 2013

Muutoksia

Olen jotenkin alkanut enemmän ja enemmän huomaamaan millaisia muutoksia pikkusiskon kuolema on minussa aiheuttanut. Vaikka pahin suru ja tuska on väistynyt, tuntuu että sellainen pieni alakuloisuus on muuttanut minuun jäädäkseen. Tuntuu, etten millään pysty aidosti iloitsemaan muiden onnesta. Ei välttämättä edes vain lapsiin liittyvistä vaan muistakaan onnistumisista. Se ei ole kateutta silloin, kun kyse ei ole raskauksista tai vauvosta. Ehkä muut asiat tuntuvat vain vähäpätöisiltä? Samalla, vaikka toki iloitsen arjen pienistä asioista, auringon paisteesta, suklaajäätelöstä ja lomapäivistä, en silti enää iloitse niistä niinkuin iloitsin ennen. Jokin on vain erilaista. En osaa sanoa mikä.

Enää ei raskausmahat niin pahasti kirpaise, mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miten joku ostaa vaunuja ja tarvikkeita vaikka laskettuun aikaan olisi vielä matkaa. Vaikka täysin normaaliahan se on. Valmistautua. Miksi ihmeessä sitä valmistautuisi siihen, että se odotettu lapsi ei jostain syystä tulekaan kotiin? Välillä niin haluaisin jo itsekin suunnitella hankintoja, mutta uskallus ei vielä anna periksi. Onhan tässä vielä paljon aikaa. Pienet vastasyntyneet yhä kirpaisevat. Se on se, mitä minulta otettiin pois. Niitä minun on vaikea kohdata. Enkä muutenkaan enää lepertele ja hymyile vieraille vauvoille, välillä tuntuu että hieman kylmästikin jätän vauvat huomiotta. Vauvat muistuttavat siitä mistä minä jäin ilman. Kateus muiden onnistumisista lapsensaannissa. Se ei ole väistynyt. Yhä tuntuu, että elämä on epäreilua.

Kaikkein suurin ja harmittavin muutos on ehkä läsnäolo arjessa. Tuntuu, että en ole ihan täysillä läsnä, en pojan kanssa, en työpaikalla, en normaali perhe-elämässä. Jokin pieni osa tuntuu aina olevan jossain muualla. Se harmittaa, tuntuu että ei ihan täysillä pääse mukaan arjen asioihin.Tuntuu, että on väärin poikaa kohtaan, kun äiti ei osaa olla ihan täysillä läsnä. Eikä se enää tarkoita sitä, että pikkusisko olisi mielessä ihan jatkuvasti, vaikka monta kertaa päivässä ajatukset hänessä käväisevätkin. Nykyään ne ovat useimmiten pieniä hetkiä, pieniä viivähdyksiä siinä mitä oli ja mitä olisi pitänyt olla. Ehkä se on jotain alitajuista, joku jossain koko ajan huomaamatta muistuttaa että ei elämän näin pitänyt mennä.

Ja toki menetyksen myötä on tullut pelko muiden läheisten, ennen kaikkea pojan menetyksestä. Pienetkin kuumetaudit saavat varpailleen ja huoli arjessa on jatkuvasti läsnä.Jotenkin sitä odottaa koko ajan pahinta. Ehkä tässäkin aika auttaa, ehkä usko siihen että elämä myös kantaa pikkuhiljaa palaisi.

Pikkusiskon kuolemasta tulee vasta kymmenen kuukautta. Nämä asiat tulevat varmasti vielä muuttumaan ajan mennessä eteenpäin. Nyt olen tällaisessa tilanteessa itseni kanssa.

Suukkoja prinsessalle.

6 kommenttia:

  1. Hei!

    Ajattelin päivittää sinulle meidän kuulumisia. Elikkäs täällä rv 22 meillään ja hurjaa vauhtia aika mennyt. Tähän asti raskaus on mennyt fyysisesti ihan hyvin, mutta henkisesti kyllä on raskasta. Nyt kun "toivo" kovasti jo liikkuu niin jos on hiljanen hetki niin jo panikoin että nyt ei ole kaikki kunnosssa. Yksi ilta olin ihan hysteerinen kun en saanut heti poikaa liikkeelle. Oon niin kun vähän koko ajan varpaillani. Olemme tätä maha asukkia kutsuneet "Toivoksi" jotenkin se sopii tähän tilanteeseen ja tähän hetkeen. Toivoa vielä on :)
    Rakenneultra oli juhannus viikolla ja kaikki näyttäs olevan kunnossa seuraava käynti on sitten rv32 ja keskustellaan sitten käynnistys/sektio asiosta. Jotenkin ei uskalla mitään oikeastaan hankkia,saatikka hirveästi iloita tai ajatella että meilläkin voisi olla terve pieni vauva jonakin päivänä. Ajattelen jos iloitsen niin heti sekin viedään pois.
    Ja juuri tuosta muiden onnesta, olen jopa hiukan kyyniseksi tullut ja kyllä ihan katkerakin kun toisilla on ns. helppo elämä. ja jaksaavat silti natista jostakin turhanpäiväisestä asiasta.
    Serkkuni odottaa nyt samaan aikaan hänen laskettu aika on tosin paria kuukautta ennen, he puhuvat koko ajan niin että sehän on selvä että lapsi syntyy elävänä ja terveenä ja mitenkä kaikki on valmiina ja sitten tehään sitä ja tätä vauvan kanssa. Kyllä mielessä on ollut sanoa että entäs jos se ei menekkään ihan niin. Mutta se on heidän onni ja niihän se on että kyllä se useinmiten onnellinen loppu tälle kaikelle suodaan. Hieman siis katkeruus nostatti päätään taas :)
    Reilun kuukauden päästä on esikoisemme vuosipäivä kuolemasta, vielä se ei herätä sen erikoisempia tuntemuksia mitä jo on läpi käyty. Ehkä jotenkin pelkään että unohtaisin sen meidän yhteisen hetken minkä saimme viettää, tuoksun ja kosketuksen.
    Täällä siis voidaan paksusti ja kyllä jo onnellinen olen tästä "toivosta" mikä täällä masussa kovasti potkii ja antaa niitä onnen potkuja :)Uskon että isoveikka on suojelemassa pikkuveikkaa koko ajan. Voimia sinulle <3 <3 ja jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla taas sinusta Eveliina! Mä en olisi ikinä uskonut kuinka raskasta tämä raskausaika voi oikeasti olla, tämänhän piti olla "parannuskeino" (vähän huono termi, mutta kuitenkin se asia mikä auttaa eteenpäin)... Toivon vaan niin kovasti, että olisi jo syksy ja voisin hypätä tämän vaiheen yli kokonaan.

      Mulla on monta kertaa ollut sama noiden liikkeiden kanssa, pari kertaa olen jo ollut soittamassa äitipolille että nyt se on kuollut, mitään ei tunnu. Mulla kun on vielä se istukka tuossa edessä, niin vauvan asento vaikuttaa hirveästi miten ne liikkeet tuntuvat. Ja se paniikki on välillä ihan mahdoton jos ei pientä potkua tunnu heti kun sitä odottaa... Yöllä kun herään, en pysty jatkamaan unia ennen kuin tunnen edes jotain pientä.

      Tosiaan mitään hankintoja en ole edes ajatellut. Kiireellä täytin kelan paperit kun se 22 viikkoa oli täynnä, ihan varoiksi että jos tämäkin pieni juuri nyt sattuu kuolemaan, niin saanpahan ainakin surra taas äitysvapaan ajan... Hieman on tuo maailmankatsomus muuttunut...

      Onneksi teillä on kaikki mennyt hyvin ja Toivokin kasvaa kohisten <3
      Kyllä se syksy sieltä tulee ja saadaan nämä pienet terveinä ja elävinä syliimme! Halaus sinulle Eveliina <3

      Poista
  2. Minä olen huomannut itsessäni samanlaisia muutoksia. Varsinkin tuon läsnäolon, monesti sitä kyllä kuuntelee mitä ihmiset juttelee, mutta se menee kuitenkin ohi vaikka kuinka yrittäisi tsempata itseään ja kuunnella mitä toisella on sanottavaa. Mutta sitä niin helposti vajoaa omiin ajatuksiinsa. Mutta se kaiketi on sallittua.

    <3 Halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Laura. Sulla on menetyksestä niin hurjan vähän aikaa... Itse olin tuossa vaiheessa varmasti lähempänä zombieta, ja tuntui ettei mistään tullut mitään. Onneksi olet aivan oikeassa, tässä surussa on kaikki ajatukset sallittuja. Oikein suuri voimahalaus <3 <3

      Poista
  3. Samanlaiset tuntemukset on täällä. ei kyllä M I K Ä Ä N ole ennallaan. Selkeesti on elämä ennen Kaapon kuolemaa, ja Kaapon jälkeen.. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että sitä ei välttämättä edes ulkopuoliset enää huomaa. Tuntuu, että monille olen ihan "niinkuin ennenkin" vaikka itse sen huomaa että kaukana siitä... Ajanlasku on todellakin muuttunut ennen ja jälkeen. Halaus Satu <3

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!