Varhainen vuorovaikutus

Istun tässä kotisohvalla etätöitä tehden. Vatsa ei enää oikein pidä töissä istumisesta, joten yritän näin pysyä vielä mukana työmaailmassa ja saada muutakin ajateltavaa.Ja silti tässä ihan koko ajan tunnustelen vauvaa, liikkuuko se nyt tarpeeksi? Kuullostelen kutinoita, tuntuu että taas joka paikassa kutisee, kontrollit olisivat vasta tiistaina. Ehkä menen jo maanantaina. Olisi varmasti parempi vielä olla toimistolla, mutta fysiikka ei enää anna periksi vaan pitkä istuskelu saa aikaan supisteluja ja uudelleen synnyttäjänä kun kaikki paikat retkottaa jo valmiiksi hieman löysällä niin ne eivät kovin toivottavia ihan vielä ole. Tuntuu taas, että mitenköhän tästä selviää järjissään.

Nykyään paljon puhutaan varhaisesta vuorovaikutuksesta, suhteesta lapseen ennen ja heti syntymän jälkeen. Mielikuvia, niitä pitäisi luoda. Huomaan, että omat pelot vaikuttavat suoraan tähän. Niinä hetkinä, kun tuntuu että nyt kaikki on hyvin, uskallan varovasti kurkistaa tulevaisuuteen ja yrittää nähdä millaista kahden lapsen arki olisi. Niinä hetkinä suunnittelen seuraavalla kauppareissulla hankkivani ne ensimmäiset pienet vaatteet ja uskaltaudun suunnittelemaan vaunuja. Tällaisina hetkinä kuin nyt, kun tunnen kutisevani ja mietin liikkuuko vauva tarpeeksi, en uskalla tulevaisuutta ajatella yhtään. Yritän selvitä vain tämän hetken läpi.

Mietin, aiheutanko jo ongelmia tulevaan suhteeseemme? Uskallanko kiintyä? Neuvolasta tarjosivat meille kovasti perhetyöntekijän tekemää varhaisen vuorovaikutuksen haastattelua. Menin suostumaan, ja nyt ahdistaa. Jotenkin tuntuu, että pakotetaan luomaan niitä mielikuvia mihin en ole valmis. En osaa enkä uskalla ajatella millainen vauva tulee olemaan. Minkä näköinen? Itkeekö se paljon? Onko huono nukkumaan? En halua luoda näitä mielikuvia. Mitä jos ne eivät toteudu? Enkä siis välitä itkeekö vauva todellisuudessa paljon vai vähän vaan siitä itkeekö se ollenkaan?

Suukkoja taivaanlapselle.