Tuntuu, että ei ole mitään kirjoitettavaa. Tai olisihan sitä. Sitä samaa pelkoa, päivästä toiseen. Välillä hetken jaksaa uskoa ja iloita, sitten taas tuntuu että epäusko täyttää mielen. Kuvittelen jo tuntevani pieniä potkuja. Sitten ajattelen, miten voin muka tuntea mitään, sikiöhän on tietysti jo kuollut. Tiedän, että edessä oleva istukka pehmentää liikkeitä vähän liiankin kanssa. Pikkusiskosta tunsin tässä vaiheessa liikkeet jo ihan selvästi. Tosin pojan kanssa oli sama tilanne, mutta silloin odotinkin ensimmäistäni, enkä edes tiennyt miltä liikkeet tuntuvat. Pojan kanssa meni reippaasti yli puolen välin. Nyt välillä luulen jotain pientä tuntevani ja sitten ajattelen saman tien että en voi, koska kukaan ei enää liiku.
Pikkusisko on ollut mielessä taas enemmän. Jotenkin se todellisuus on taas ollut enemmän läsnä. Minä tosiaan sain pienen tytön viime syksynä. Ihanan pienen tytön, jonka en koskaan kuullut itkevän. Kevään ajan pikkusisko on ollut kuin pahaa unta, ei todellista ollenkaan. Mutta nyt se todellisuus on tullut takaisin. Niin tosiaan tapahtui. Öisin olen nähnyt paljon unia liittyen viimeisiin sairaalahetkiin pikkusiskon kanssa. Paljon unia siitä, kuinka tämän raskauden kanssa olenkin samassa tilanteessa.
Pakon edessä jouduin kertomaan raskaudesta ystävilleni. Jo viime vuoden lopulla olimme sopineet tyttöjen risteilyn nyt toukokuulle, ja toki kaikki arvasivat, kun viini ja drinkit eivät maistuneet. Töissä en ole kertonut. Eilen kävin esimiehen kanssa pitkän keskustelun tulevaisuuden suunnitelmista ja kuinka mielelläni jatkan vielä lyhennettyä työpäivää. En vain saanut sanottua että jos kaikki menisikin tällä kertaa hyvin, jäisin taas äitiyslomalle syksyllä. Se tuntuu vielä niin kovin kaukaiselle, saavuttamattomalle. En ole hankkinut vielä äitiysvaatteita. Enää yhdet housut mahtuvat päälle. Mutta vieläkään en uskalla äitiyshousuja ostaa. Typerää ja älytöntä, tiedän. Mutta tätä se nyt on.
Suukkoja taivaantyttöni. Ihana kaunis enkelini.
<3 <3 Olin niin samoissa tunnelmissa kohta parisen vuotta sitten. Enkelimme kuoli pian kolme vuotta sitten ja ennen onnistunutta pähkinäraskautta oli välissä vielä keskenmeno. Onnelliseen loppuun asti sujunutta pähkinän odotusta varjosti siis minullakin iso huoli. En kertonut kenellekään (no ihan pakollisille toki) raskaudesta ja tuttua on myös tuo ettei uskalla hankkia äitiysvaatteita.... Nyt kuitenkin meillä on täällä kotona reilun vuoden vanha riiviö. Toivon ja uskon että tekin saatte nauttia vielä yhtä ihanasta lopputulemasta! <3 Hirmuisesti jaksuja.
VastaaPoistaKiitos paljon kommentistasi! Helpottavaa kuulla, etten ole ihan poikkeuksellisen sekopää ;) Eihän sitä housujen ostamisella aiheuta yhtään mitään. Silti aina siirrän, ensi viikonloppuna sitten... Ihanan aurinkoista kesänalkua teille pikkuriiviön kanssa. Ja enkelille ajatukset pilven päälle <3
PoistaOlipa mukava kuulla mitä sinulle kuuluu. Minullakin on ollut vaiheita, jolloin enkelivauva on ollut enemmän mielessä. Suru on tullut puuskittain. Pari viikkoa sitten psykologini teki minulle emdr-terapiaa. Sain kokea terapian avulla vauvan kuoleman uudelleen, kaikki ne tunteet, sen rintaa puristavan tuskan. Turvallisesti, terapian avulla. Sen jälkeen vauvan kuolema on tuntunut kaukaisemmalta asialta, jolla on oma paikkansa menneisyydessä. Ja hyväksyn sen nyt entistä paremmin. Voisin puhua tästä vaikka miten pitkään. Mutta suosittelen sinullekin emdr-terapiaa lämpimästi. Paitsi ettei sitä suositella raskaana oleville koska saattaa aiheuttaa supistelua (voimakkaiden fyysisten tuntemusten myötä).
VastaaPoistaElina
Kiva kuulla, että EMDR terapia on toiminut sinulla. Olen kuullut siitä paljon ja välillä miettinytkin vaihtoehtona. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että minulle riittävät juttutuokiot neuvolapsykologin kanssa, sehän ei varsinaisesti mitään terpiaa kuitenkaan ole. Katsotaan miten mieli reagoi sitten kun tämä raskaus päättyy (en pysty sanomaan että vauva syntyy, mutta raskaushan joskus päättyy lopputuloksesta riippumatta...) Ja joskus tosiaan tuntuu, että olisi "mukava" muistaa tarkemmin kaikki tapahtumat ja tunteet. Toisaalta taas pelottaisi kokea se kamala tuska uudelleen...
PoistaAurinkoista kesän alkua Elina <3
Moikka!
VastaaPoistaEksyin taas sinun sivuillesi, ja voin sanoa että aikas samalla ajatuksella mennään täälläkin. Ja voin kertoa että helpolla me ei olla kyllä päästy tämän uuden raskauden kanssa. Todella tuskaiset ja jännittävät viikot ovat olleet takana... kerronpa siitä sinulle... Noh minullahan oli rv12 se np-ultra no siellähän kaikki näytti olevan kunnossa no näin lääkäri sanoi, mutta minulle jäi jotenkin todella outo olo siitä ja sanoinkin miehelle että varmasti vielä soittaavat sieltä, no niinhän tekivät. Elikkäs sikiöseulonnan tuloksissa tuli riski luvuksi 1:200 ja tarjosivat sitten meille jos haluamme niin lapsivesipunktiota. ja se sitten tehtiin, lukuhan on sinänsä hyvä, mutta pelkäsin niin kamalasti että jokin siellä on nyt varmasti vialla ja vauvalla on kehitysvamma nämä kaksiviikkoa olivat yhtä tuskaa, olin kuin tikittävä aikapommi. hermoja raastaavaa. Tänään sitten soittivat ja ilmoittivat ihania uutisia kaikki siis niiltä osin kunnossa. Olen tänään itkenyt silmät päästäni, mutta onnesta! ja samalla selvisi että poika sieltä olisi tulossa.Kävin myös poikamme haudalla ja kiitin häntä siitä että hän on ollut minun tukenani jollakin tavalla koko ajan. Niin ja viikolla muuten aikaistu laskettu aikakin elikkäs nyt on menossa rv 17.
Hakeuduin nyt myös takaisin ammattiauttajien pariin ja käyn siellä nyt ihan tiuhaan, koska huomaan nopeasti meneväni aika masentuneisuuteen ja synkät ajatukset valtaavat mielen. Nyt vaan toivotaan että kaikki menisi loppuun asti hyvin.
Kyllä me vielä saamme ne elävät,terveet vauvat syliimme uskotaan siihen <3 <3 voimia sinulle.
Kiva kuulla sinusta Eveliina ! Tuo on varmasti ollut ihan hirveän piinaavaa... Kun minusta tuntuu, että tämä peruskärvistelykin on yksinään jo ihan hirveän piinaavaa. Minua piinaa ihan hirveästi nämä orastelevat liiketuntemukset. Sitten kun en mitään tunnekaan, olen ihan paniikissa. Ja minulla tosiaan nyt tuo istukka edessä, joten se kyllä vaimentaa niitä tosi paljon. (Tänään on rv 18+1) Ja minä pelkään koko ajan että kukaan ei enää edes liiku... Ja lähes alusta asti vaivannut tiputtelu yhä vaan jatkuu ja pitää koko ajan varpaillaan, että onko jotain muutakin vikana. En oikeasti etukäteen arvannutkaan miten piinaavaa tämä voikaan olla. Pitää vaan yrittää uskoa siihen että tällä kertaa kaikki päättyy juuri niinkuin pitääkin <3 Voimia kovasti sinullekin ja laitahan välillä kuulumisia!
Poista