Uusi blogi

Enhän enää osaa olla kirjoittamatta, kerran kun alkuun on päässyt.

Elämä jatkuu täällä, erilaisena mutta kuitenkin ihan tavallisena.

Ihanan tavallista

Nyt

Ihmeparantumista ei tullutkaan. Ikävä ja suru eivät muuttuneetkaan kauniiksi kaipaukseksi taustalle. Minä en olekaan melkein niinkuin ennen. Pieni sisko kaikessa ihanuudessaan muistuttaa niin kovasti kaikesta siitä, mitä vuosi sitten menetimme. Tätä emme pikkusiskosta saaneet. Emme saaneet ihmetellen ympäristöään katselevia nappisilmiä. Emme saaneet vaativia huutoja kun nälkä yllättää. Emme saaneet vauvaperheen arkea. Ikävä kaunista taivaanlastani kohtaan on ihan järjetön, kyyneleet ovat tulleet päivittäin. Mutta ilman pikkusiskoa tämä uusi pieni ei olisi täällä. En saisi nyt tutustua häneen. Ilman pikkusiskoa olisi tämä yksi ihana pieni vähemmän rakastettavana. Kun katson tuota pientä tummatukkaista mutruhuulta olen niin täynnä rakkautta, etten kuitenkaan haluaisi minkään olevan toisin. Mutta jos pikkusisko olisi saanut jäädä, en tietäisi ikävästäni häntä kohtaan, enkä osaisi kaivata tätä uutta pientä. Ei sellaisia valintoja pysty tekemään, tavallaan onneksi ne tehdään puolestamme.

Nyt käännän uuden lehden elämässämme. Se ei ole ihan sellainen, kun kuvittelin sen olevan. Kuvittelin pelkojen hälvenevän pienen synnyttyä, kuvittelin kaiken olevan helpompaa. Mutta ei se niin ole mennyt. Kun kerran on ne vaaleanpunaiset lasit otettu silmiltä ja sydän on tallottu tuhansiksi palasiksi. Kun on nähnyt mitä kaikkea elämä voi eteen tuoda, on vaikea enää sinisilmäisesti katsoa tulevaisuuteen ja uskoa että on turvassa maailman pahalta, että ne pahat asiat tapahtuvat vain muille. Pelkojen keskellä on vain yritettävä uskoa, että kyllä me pärjäämme. Kyllä särkynytkin sydän voi olla onnellinen.

Tämä blogi on ollut minulle ehdoton henkireikä tämän elämänmittaisen matkani alulla. Olen saanut uskomattoman paljon tukea lukijoilta ja kohtalotovereilta, enkä tiedä kuinka olisin ilman tätä kirjoittamista jaksanut. Ainakin tämä polku olisi ollut huomattavasti raskaampi ja kivisempi kulkea. Haikeana laitan nyt blogilleni pisteen. Eteenpäin on mentävä, vaikka menneisyyteen onkin jäänyt jotain uskomattaman arvokasta ja rakasta.

Blogini jätän ainakin toistaiseksi tänne, ehkä se jollekin tuo vielä uskoa siihen, että kohtukuolemankin jälkeen elämä jatkuu ja on elämisen arvoista. Ehkä joskus palaan vielä, kun joku askaruttaa mieltä. Ehkä joskus itsekin pystyn vielä lukemaan vanhoja tekstejäni, vielä en siihen pysty. Tai ehkä aloitan uuden blogin, tylsästä ja tavallisesta lapsiperheenarjesta. Sähköpostiini voi laittaa viestejä ja kovasti haluaisin kuulla kanssasisarien kuulumisia.

Sinua rakas taivaantyttöni en unohda ikinä. Rakastan aina ja ikuisesti niin että sydäntäni vihloo kun en saa sinua sulkea syliini. Minun sydämessäni sinä elät.

Syntymä

On vaikea uskoa, että koko kamala, pitkä odotus on nyt takana päin. Nyt hän vihdoin on täällä, uusi pieni sisko. En osaa puhua hänestä pikkusiskona, pikkusisko on keskimmäisemme, vaikka onkin nyt isosisko. Pieni sisko päätti kuitenkin tulla itse tähän maailmaan, käynnistykseen ei siis jouduttu. Pieni sisko päätti  syntyä käynnistystä edeltävänä yönä täysin spontaanisti.

Fyysisesti helppo synnytys. Kunnon supistukset alkoivat keskiviikkoyönä 00.30 ja pieni sisko saapui maailman kello 03.08, naama edellä kovaa huutaen.  Ihana huuto. Maailman paras ääni. Pieni tahmea olento rintani päällä, silmiään varovasti siristäen. En voinut uskoa, että vihdoin hän oli siinä. En meinaa vieläkään uskoa, että nyt hän on oikeasti täällä.

Koko synnytyksen ajan olin äärettömän huolissani, pelkäsin että sydänäänet yhtäkkiä vain loppuvat. Koko ajan seurasin sykettä ruudulta. Pyysin ääntä lujemmalle ktg laitteesta, että kuulen sykkeen kun lukema saattoi välillä näytöltä hävitä.  Samalla kun minua pyydetään ponnistamaan, kuuntelen kauhuissani sydänäänten laskua. ( Mikä on normaalia ponnistusvaiheessa ja mistä hoitaja minua varoitti etukäteen.) Mutta vihdoin hän oli siinä. Voi sitä tunteiden myräkkää, onnea ja ihanuutta. Ja sitä kamalaa haikeutta mikä puski kaiken onnen läpi. Tämä oli se hetki mitä emme viimeksi saaneet.

Kotiin pääsimme jo reippaassa puolentoista vuorokauden iässä. Huomaan tarkkailevani pienen hengitystä hieman turhan usein, mutta uskon että se helpottaa, on jo kenties tässä muutamassa päivässäkin hieman helpottanut.  Pieneltä löytyi hento sivuääni sydämestä kotiinlähtötarkastuksessa, mikä on kaiketi kovinkin yleistä. Mutta lastenlääkäri vielä ultrasi sydämen ja kaikki rakenteet olivat kunnossa. Jospa sitä uskaltaisi pikkuhiljaa uskoa, että tällä kertaa elämä kantaa.

En ole ihan vielä valmis päästämään tästä blogista irti. Vielä on ajatuksia mitkä pitää kirjoittaa auki. Mutta tässä pikkuhiljaa aloittelen loppuelämäämme. Kolmen lapsen äiti, joista kahta saan rakastaa täällä ja sitä yhtä erityistä sinne tähtien taakse.

Hurjasti suukkoja taivaanprinsessani. Äidillä on ollut aivan erityisen hurja ikävä. Kaunis pieni isosisko.

Hän

Onni on tässä ja nyt. Tämä hetki. Hän on täällä ja nyt vain se on tärkeää.

Niin lähellä

Huomenna. Voisiko tosiaan olla niin, että huomenna me vihdoin kohtaamme? Voisiko olla, että tällä kertaa saisimme sen onnellisen lopun? Saisinko tällä kertaa katsoa silmiin? Se on niin hurjan lähellä ja silti en uskalla vieläkään luottaa. Huomenna aamupäivällä synnytys käynnistetään, kohdunsuu oli jo sen verran auki, että kalvot päästään suoraan puhkaisemaan. Ellei nyt ottaisi reippaasta sisätutkimuksesta vauhtia ja käynnistyisi itse. Nyt on kovasti supistellut. Katsotaan loppuvatko taas vai kuinka käy.

En nyt osaa kirjoittaa. Jännittää. Ei siis niinkään itse synnytys vaan se mihin se päättyy? Vielä pitää yksi yö vahtia. Tunnustella jokaista töytäisyä. Vain yksi yö ja kaikki voisi olla toisin. Vielä yksi yö. Toivon niin hurjasti että en ikinä ennen. Kunpa huomenna kaikki olisi toisin ja loppuelämä voisi alkaa.

Suukkoja taivaantyttöni. Katsothan pienen perään että hän pääsee turvallisesti tänne luoksemme? Oma rakas suojelusenkelimme.

Odottavan aika on pitkä

Kyllä se jälkeenpäin tuntuu, että aika on mennyt nopeasti. Kun ajattelee kevättä ja mennyttä kesää ja nyt ollaan jo tässä. Mutta miten nyt tuntuukaan, että päivät ei etene, ei sitten millään. Tiistai ei tule ikinä.   Vaikka melkeinpä joka päivälle olen haalinut jotain ohjelmaa, että aika kuluisi. Haluan sen maagisen päivämäärän. Jokainen hetki on nyt liikaa. Jokainen hetki voi taas olla liian myöhään. Miksi ihmeessä pitää läpi käydä tällaista piinaa, ihan kuin kulunut vuosi ei olisi ollut tarpeeksi. Tottakai ymmärrän, vaikka en haluaisi. Vauvan parasta ajatellaan. Mutta mitä jos vauvan paras ei olekaan kohdussa vaan sen ulkopuolella? Kuka siitäkään voi olla varma? Mieli on niin ihmeellinen asia. Jos vauva ei hetkeen liiku, olen tietenkin heti aivan äärettömän huolissani, enkä pysty mitään tekemään ennen kuin saan jonkin merkin. Mutta yhtälailla jos vauva liikkuu hurjasti ja tuntuu, että se  ei lepää ollenkaan, pelkään että sillä on jokin kamala stressitila. Vauvalla on usein hikka, monta kertaa päivässä. Jos hikkaa ei pitkään aikaan tunnukkaan, pelkään taas, että jotain on pielessä. Samoin kyllä pelkään, jos hikka tulee todella usein, välillä ihan tunnin välein. Tuntuu, että kaikki voi merkitä kaikkea. Hyvässä ja pahassa. Millä ihmeellä tämän mielen saisi rauhoittumaan.

Kävin taas vyöhyketerapiassa, missä  nyt tehtiin "käynnistävä" hoito. Ja seuraavana yönä supistelikin jo parin tunnin ajan niin kivasti, että ehdin jo toivoa että päästäisiin tosi toimiin, kunnes taas loppuivat kuin seinään. Ei ymmärrä vauva, että nyt olisi hyvä aika tulla ulos, täällä niin kovasti odotellaan!

Suukkoja sinulle taivaanprinsessa. Älä hetkeäkään kuvittele että äiti sinua unohtaisi, vaikka hermoileekin muita asioita.  Olet mielessä joka ikinen päivä.

Pettymyksiä, nimiä ja hankintoja

Meillä mies on ollut se, joka nyt on alkanut haalimaan vauvatavaraa ja patistaa minuakin hankintoihin. Mies on hankkinut ystäviltään pinnasängyn, sitterin ja muutakin. Miehen aloitteesta olemme miettineet nimiä, molemmilla on jo oma suosikki olemassa, mutta se yhteinen on vielä löytymättä. Olen hetkittäin ollut innoissani ja minusta on tuntunut, että meille ihan oikeasti tulee vauva! Tiistaina ennen äitipolikäyntiä ostin ensimmäiset pienet vaatteet. Ostin vaippapaketin ja ensitutit. Ja ostimme kaukalon autoon. Että saadaan vauva sitten kotiin.

Toivoa täynnä marssimme äitipolille, varmoina siitä, että ensi viikolla saamme vauvan kotiin. Mutta ei. Tällä kertaa lääkäri oli kliinisin ikinä. Tuntuu, ettei kiinnittänyt minuun ja minun vointiini mitään huomiota. Vauvalla on oikeus syntyä täysiaikaisena oli hänen kommenttinsa. (Minkä toki ymmärrän) Nyt kun tuntuu siltä, että jokainen päivä on liikaa. Jokainen aamu voi olla se liian myöhäinen. Vauva on iso, painoarvio oli jo 3,6 kg viikolla 36+0. Synnytys on ollut ainoa asia, mitä en tässä ole pelännyt ja nyt olen alkanut jännittämään myös sitä. Toki synnytyksen riskit kasvavat mitä isompi vauva on. Toivo lepää nyt siinä että synnytys käynnistyisi itsestään. Lääkäri oli sitä mieltä että niinkin voi käydä. Välillä supistelee, kohdunsuu oli jo pari senttiä auki ja kanava lyhentynyt 1,5 senttiin. Vauva oli myös laskeutunut ja kiinnittynyt. Seuraava lääkärikäynti 38+0 ja silloin sovitaan käynnistysaika. Voi kun vauva päättäisi tulla itse ennen sitä. Tuntuu, että kaikki toivo hävisi. Eihän kaksi viikkoa ole pitkä aika, mutta tällä hetlkellä se on minulle paljon pidempi kun jaksan. Tällä hetkellä nukun ehkä n. 5 tunnin katkonaisia yöunia. Tuntuu että en vain jaksa. Vielä kaksi viikkoa! Tungin hankitut tavarat varastoon piiloon. En pessyt pieniä vaatteita niinkuin oli suunnitellut. Nyt kävelen ja siivoan ja kävelen taas vähän lisää. Painan akupisteitä. Olen valmis tekemään mitä vaan että saisin vauvan syntymään mahdollisimman pian. Vinkkejä otetaan vastaan ;)

Suukkoja taivaantytölle. Kunpa sinusta tulisi isosisko oikein pian!

Äitiys

Tänään olen ollut viisi vuotta äiti. Voi tuota viisivuotiasta, niin hurjan iso ja kuitenkin vielä ihan pieni. Lapsen kasvussa huomaan, että jokainen ikä on se paras ikä. Aina voisin sanoa että nyt, juuri nyt meillä on kaikkein hauskinta, juuri nyt on paras ikä ikinä. Äitiys kasvaa yhdessä lapsen kanssa. Poikaa odotimme neljä pitkää vuotta, mutta silti kaikki kipu ja kaipaus tuntui pyyhkiytyvän pois siinä hetkessä, kun sain vaaleanpunaisen silmiään siristelevän pojan rintani päälle. Vaikea uskoa, että siitä on jo viisi vuotta!

Äitiys tuntuu olevan monimutkainen käsite. Raskaana olevista usein puhutaan "tulevina äiteinä".  Tarkoittaisiko se, että en olisi äiti pikkusiskolle? Totta on, että en saanut pikkusiskosta huolehtia kohdun ulkopuolella ja tuntuu, että en kohtuhuolehtimisenkaan kanssa kovin hyvää työtä tehnyt, mutta koen silti olevani myös pikkusiskon äiti. Pystyn keskustelemaan raskaudesta ja synnytyksistä niinkuin muutkin äidit. Kuka voisikaan sanoa, etten olisi myös pikkusiskon äiti, sillä kannoinhan häntä sydämeni alla, synnytin ja pienen hetken sylittelin. Silti mietityttää, miksi raskaana oleva on "vain" tuleva äiti. Jonkun blogista, kommenttikentästä luin miten tämä tilanne oli mahdottoman hyvin kuvattu, pahoittelen etten muista mistä tämän luin, mutta minäkin kohtuvauvan menettäneenä tunnen nyt olevani äiti kolmelle, vaikka lapsia minulla on vain yksi. Toivottavasti pian saan olla äiti kolmelle, jolla on lapsia kaksi. Tässä en missään nimessä tarkoita, että äitiys alkaisi vain raskaudesta. Yhtälailla adoptio ja sijaisäidit ovat äitejä, siihen äitiyteen kasvetaan vain hieman erilaisen prosessin kautta.

Suuri rutistus taivaanprinsessalle. Tiedän, että sieltä jostain seuraat isoveikkasi juhlapäivää ja välillä taidat istua olkapäällä että saat olla hieman lähempänä.

Hemmottelua ja pelkoa

Kävin tällä viikolla elämäni ensimmäisen kerran vyöhyketerapiassa. Psykologin mielestä oli hyvä jos keksisin jotain, millä pystyisin hieman rentouttamaan itseäni. Päädyin kokeilemaan siis vyöhyketerapiaa. En ole siihen kauheasti perehtynyt, enkä sen tarkemmin edes oikein tiedä mihin se perustuu, muuta kun tiettyjen pisteiden hierontaan. Ilman suurempia ennakkoluuloja kävin siis ensimmäisen hoidon läpi ja voin kyllä suositella lämpimästi. Vaikka peittojen välissä maatessani yhä tunnustelin liikkeitä ja vaikka en pystynyt täysin päästämään jännityksesta ja pelosta, pakostinkin huomasin rentoutuvani ja mielestäni tuo rentous kesti useamman päivän hoidon jälkeen, vaikka ei toki pelkoa poistanutkaan. Omaan mieleeni ei tullut ollenkaan, että näinkin voisin löytää edes hetkellistä helpotusta olooni. Tuntuu, että kaikesta pitää ohjeiden tulla ulkopuolelta. Olen jo varannut seuraavan hoitokerran reilun viikon päähän, vaikka toivonkin, että joutuisin sen perumaan paremman tekemisen tieltä...

Tällä hetkellä pelko on läsnä melkeinpä joka hetki. Erityisesti öitä pelkään. Pelkään, että juuri tämä yö on se, jolloin vauva kuolee. Pelkään, että huomenna on jo myöhäistä. Nukkuminen on muutenkin jo huonoa ison vatsan vuoksi, ja jokaisen kääntymisen yhteydessä jään lisäksi tunnustelemaan vauvaa. En usko kovin montaa tuntia yössä nukkuvani. Ja muutenkin liikkeiden tunnustelu on mennyt äärimmäisyyteen, en voi lähteä kotoa ennekuin tunnen liikkeitä. Autossa ajaessa tunnustelen, missä tahansa hetkeksi istahdan alas, en voi nousta ennen kuin pieni antaa jonkin merkin. Väsymys on läsnä koko ajan, välillä tuntuu että kohta nukahdan pystyyn.  Toivon niin kovasti, että yhdessä pienen kanssa pääsemme tällä kertaa loppuun asti. Toivottavasti se ei olisi enää kaukana. Kyllä se palkinto on kaiken tämän arvoinen vaikka välillä tuntuu, että kohta en enää jaksa hetkeäkään. Nyt vauva on vielä kääntänyt selkänsä vatsaani päin ja potkuttelee selkääni päin, joten kaikkea liikettä en tunne, mikä lisää vielä omaa hysteerisyyttäni. Mutta edelleen, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.

Suukkoja taivasprinsessalle

Äitiyslomalla

Tänään alkoi virallinen äitiysloma. Viimeksi en pääsyt ihan tähän asti, viimeksi äitiysloma alkoi kaksi viikkoa ennen aikojaan pikkusiskon syntymästä. Tuntuu, että olen jo niin kovin lähellä ja silti yksi silmänräpäys voi muuttaa kaiken. Muistan kuinka pojasta jäin aikanani kotiin, vaikka paljon olikin jo valmiina, äitiyslomasta se todellinen tohina alkoi. Pienien vaatteiden pesua, silitystä ja järjestämistä. Pinnasänky pedattuna odottamassa uutta perheen jäsentä. Vaunut koottuna odottamassa ensimmäistä kävelylenkkiä. Nyt valmiina ei ole mitään. Ei ole mitään mitä sinne pesukoneeseen laittaa. Ei ole mitään koottavaa, pinnasänkyä tai hoitopöytää. Mutta askel eteenpäin on otettu. Nyt on suunnitelmia. Tiedän mistä pinnasänky tulee, tiedän mistä hankin vaunut. Sitten kun vauva syntyy. En millään usko, että etukäteen kuitenkaan mihinkään pystyn, en vaikka kuinka haluaisin. Mutta minusta on hyvä, että suunnitelmat ovat valmiina. Ne on helppo sitten toteuttaa. Yhden pienen vaatekerran aion ostaa. Jotain ikiomaa tälle pienelle ennen syntymää. Pian.

Viime viikolla äitipolilla otin ensimmäistä kertaa puheeksi synnytyksen. Olin valmistautunut vuodattamaan kaiken, mutta nuori mieslääkäri pisti minut hieman tolaltaan. En jotenkin osannutkaan avata itseäni ihan täysillä itseäni nuoremmalle mieslääkärille. Joka kuitenkin loppujenlopuksi oli aivan mahdottoman sympaattinen ja kaikesta pinnistelystäni huolimatta en saanut kyyneleitä pidäteltyä. Joka tapauksessa, kevyin perustein ei aikaiseen käynnitykseen suostuta. Minkä arvasinkin. Mutta sanoi kyllä, että asia ei ole pois suljettu äidin psyykkisen jaksamisen vuoksi. Äidin kun pitää myös jaksaa synnyttää ja hoitaa vauvaa synnytyksen jälkeen. Ja asian puolesta puhui myös se, että takana on jo kaksi hyvin mennyttä alatiesynnytystä. Puhetta oli 37-38 viikoista. Raskausviikkoon 37 olisi enää kaksi viikkoa. Vain kaksi viikkoa! Se on niin kovin lähellä... Mutta tuntuu vieläkin saavuttamattomalta. Mitään lupauksia tai sopimuksia ei lääkäri vielä ollut valmis tekemään. Ehkä ensi viikon käynnin jälkeen minulla olisi jo lupalappu. Tai ehkä pelaavat aikaa, ja odotuttavat viikko kerrallaan. Yhtäkaikki, loppua kohden. Kunpa tämä loppu olisi erilainen kuin viimeksi.

Suukkoja tähtitytölle.