keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Toivo vie eteenpäin

Olo on ihan suunnattoman toiveikas. Tänään on taas sellainen päivä, kun sitä huomaa kuinka kivaa elämä voi olla kun on toivoa. Toivo on ihan mielettömän arvokas asia. Yksi niistä tärkeimmistä mitkä vievät minua päivä kerrallaan eteenpäin. Tänään meillä oli suunnittelukäynti klinikalla ja pääsemme aloittamaan hoidot heti. Nyt, samantien. Jo tänään alan Synarelan ja siitä taas mennään. Mitä jos ensi kuussa olen raskaana? En oikeasti uskalla ajatella sitä ja toinen puoli minusta sanoo että viime kerta oli se meidän viimeinen ihmeemme. Ei se toimi enää ikinä. Mutta toisella puolella se toivo nostaa päätään ja sanoo ettei pidä luovuttaa ennenkuin toisin sanotaan. Joten yritän pysyä toiveikkaana, yritän kovasti. Siten ainakin seuraava kuukausi olisi helpompi. Koko päivän olen leijunut lähes pilvissä. Nyt meillä on ainakin mahdollisuus. Ilman hoitoja sitä ei olisi. Niinhän se lääkärikin sanoi, kovin on epätodennäköistä, että raskautuisimme itse. Niin äärettömän arvokas mahdollisuus. Eniten minua nyt jännittää, että mitä jos munasoluja ei hedelmöity? Viimeksi 24:stä hedelmöittyi yksi ainoa. Viimeksi ei tarvittu kuin se yksi. Mutta mitä jos ei hedelmöity edes sitä yhtä? Missä me sitten olemme? Yritän sitä olla ajattelematta. Lääkäri oli mahtava ja kannustava. Tokihan se hieman itkuksi meni, kun tuli pikkusiskosta puhetta. Kysyivät tunnemmeko olevamme valmiita tähän. Sanoin, että olen valmiimpi kuin kertaakaan aiemmin.

Toisaalta olo on kovin epäuskoinen. Miten me voimme olla taas tässä? Viime vuonna, muutaman päivän erotuksella olimme täysin samassa tilanteessa. Mutta me tulimme raskaaksi. Me pääsimme raskausviikolle 33 asti. Miten voimme olla taas tässä tilanteessa?

Klinikalle kävelimme patologian laitoksen ohi. Itkua nieleskellen sen ohitin. Muistan niin hirveän tarkasti, kuinka siellä viimeisen kerran näin taivaanlapseni. Pienessä mekossaan vaaleanpunaisen peiton alla nukkui ikiunta oma kaunis enkelini, silmät niin tiukasti suljettuina. Pienen pienessä valkoisessa arkussa. Sen jälkeen en häntä enää nähnyt. Enkä enää ikinä näe. Muistan sen arkun painon käsilläni kun nousin rappuset ylös enkeli sylissäni. Se oli kovin kevyt arkku. Vaaleanpunaisen peiton helma pilkisti kannen alta.

Tiedätkö enkeli äidillä on tänään taas ihan hurja ikävä. Mieluiten ottaisin sinut syliini, enkä ketään muuta. Mutta tänään ikävä on ollut kaunista ikävää. Yhtä kaunista kuin sinä kulta pieni.

10 kommenttia:

  1. Toivo on mahtava asia! Välillä sitä on tosi vaikea ylläpitää, mutta toivon pienetkin pilkahdukset antavat voimaa. Älä luovuta. Halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin Johanna, jokaisesta pienestäkin pilkahduksesta pitää pitää kiinni kynsin ja hampain. Mutta arvaatkos, kun kirjoitin tätä, olit mielessä. Toivoin ettei sulle tullut siitä mielipahaa, että meillä on nyt tämä mahdollisuus ja te joudutte vielä hetken odottamaan. Sitä ihan huomaamatta miettii, kuinka toiset reagoivat, vaikka emme edes tunne. Kun tietää itse millaisia ajatuksia omassa päässä liikkuu kun toiset saavat jotain mistä itse vain haaveilee. Tosin kaukana vielä olemme onnellisesti lopusta, meille kun nämä tilaisuudet ei tule kerran kuussa niinkuin normaaleille vaan hoitotakuun mukaan puolen vuoden välein. Ja taitaa kohta olla nekin paukut käytetty... Mutta siis positiivisin miettein eteenpäin <3

      Poista
    2. Meidänkin odotusaika alkaa olemaan vähissä :) vihdoinkin ainakin siltä tuntuu. joten ei tuntunut pahalta, vaan tosi hyvältä, että sinullakin vielä toivo elää, edes hieman. <3

      Poista
    3. Mahtavaa <3 Ollaan siis ihan täysillä positiivisa :)

      Poista
  2. Kiitos kun jätit kommentin blogiini! Kävinkin blogiasi lukemassa meidän tytön kuoleman jälkeen. Tuttuja ajatuksia ja mietteitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eea. Mulle on nimenomaan ollut helpottavaa huomata, kuinka samanlaisia ajatuksia ja mietteitä monilla meistä tätä tietä kulkevilla on.

      Poista
  3. Voi Turnip, ihana kuulla tämä hyvä uutinen! Toivotan valtavasti onnea, tai vaikkapa sitä ihmettä jos se on se mitä tarvitaan!

    Itsekin olen joutunut kävelemään useampaan kertaan patologian laitoksen ohi viime kuukausina, ja joka kerta se tuntuu yhtä pahalta. Se kipu, jonka tunsin kun näin poikani siellä arkussa viimeisen kerran nousee pintaan, ja vääntää sisukseni tuskaiseen solmuun :( Vaikka eihän enää siellä ole... ollut pitkään aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kisu. Se taitaa olla suuren suuri ihme mitä kaivataan, mutta sitä kohti ollaan matkalla :)

      Mä olen usein ajanut patologian laitoksen ohi, ( useimmiten matkalla hautausmaalle, ironista...) mutta silloin sen ohittaa niin nopeasti. Nyt kun kävelimme siitä ohi, ehti ajatukset ja muistot päästä vauhtiin. Ja se kamala ikävä <3

      Poista
  4. Voi miten ihanaa,että saatte uuden mahdollisuuden<3
    Toivo on varmasti se jota ilman ei tässä elämässä pärjäisi!

    Voi kumpa saisit vajaan vuoden kuluttua kirjoittaa tätä blogia kolmen lapsen äitinä<3

    Voimia kovasti ja myös väliin niitä iloisiakin ajatuksia,ikävän keskelle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Barba, olen juurikin huomannut että toivo on niin älyttömän tärkeä asia. Toivon kovasti, että olet oikeassa <3

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!