torstai 31. tammikuuta 2013

Mustaa ja pimeää

Jotenkin tänään ajatukset kiertävät taas sitä yhtä ja samaa ympyrää. Tänään on taas jostain syystä tullut ihan kamala ahdistus näistä raskaus ja vauva-asioista. Tänään on taas ihan hirveästi ottanut päähän, että miksi ihmeessä tämän kaiken pitää olla niin kamalan vaikeaa. Ja kamala pelko on taas iskostunut takaraivoon, että saanko minä enää ikinä. Saanko enää ikinä tuntea pieniä potkuja mahassani. Saanko enää ikinä uutta ihanaa elämää sisälleni. Jotenkin, kuin huomaamatta se suurin pikkusiskon ikävä vaihtui taas tähän kamalaan ahdistukseen ja pelkoon tulevasta. Pelkoon siitä että uusi raskaus ei koskaan ala. Pelkoon siitä että tulevaisuudelle ei löydy tarkoitusta. Se ihana positiivisuus ja luottamus tulevaisuuten on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Nyt on taas vaan pelkkää mustaa ja pimeää.

Tänään töissä jouduin kesken kaiken lähtemään vessaan piiloon. Jostain kummasta ihan yhtäkkiä tuli ihan kamala ahdistuksen aalto ja pelkäsin, että romahdan siihen työpisteelleni. Niin käy aina välillä. Jostain, joku ajatus tunkee päähän ilman varoitusta eikä siitä pääse eroon vaikka yrittää. Itkua ei tullut, sain sen pidettyä poissa. Mutta hetki minun piti istua siellä piilossa maailmalta ja kerätä itseni kasaan. Työt tuovat päivään hektisyyttä ja tuntuu, että suru pysyy paremmin aisoissa. Välillä. Sitten se taas varoittamatta hyökkää kimppuun ja laittaa taas miettimään että onko minusta tähän. Pystynkö minä olemaan enkelin äiti ja jatkamaan normaalia elämää siinä sivussa? Vai kuuluisikaan minun elää normaalia elämääni ja olla enkelin äiti siinä sivussa?  En olisi ikinä ollut valmis työelämään aiemmin. En usko, että nyt vielä jaksaisin tehdä täyttä työpäivää. Onneksi minulla on mahdollisuus tehdä lyhennettyä päivää. Muuten palaisin varmasti ihan loppuun. Tuntuu kovalle ponnistukselle olla normaali ja tehokas kuusikin tuntia päivässä. Tuntuu, että ihmisten, varsinkin työtovereiden, on todella vaikea ymmärtää ja nähdä kuinka paljon olen muuttunut. Ja aika hyvin minä sen varmasti onnistun peittämäänkin. Välillä tuntuu, että pitäisi varmaan kerran antaa romahduksen tulla töissä kaikkien edessä. Että sitten muistaisivat etten olekaan enää sama kuin vielä hetki sitten olin. Ja kun ei sitä surua pysty määräämään että pysyisitkö poissa työpäivän ajan, pysyisit vaikka vain täällä kotona missä on helpompi surra piilossa muulta maailmalta.

Voi enkelini rakkaimpani. Olisit vain jäänyt tänne meidän luoksemme. Antanut äidin sinusta huolehtia. Suukkoja rakas!

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kolikon toinen puoli

Mitä jos pikkusiskoa ei olisi ollut? Mitä jos minulla ei olisi tätä surua elämänkumppanina? En osaa enää edes ajatella, millaista elämä olisi, jos pikkusiskoa ei olisi ollut. En enää muista millaista on olla ilman surua ja ikävää. Välillä, hyvällä hetkellä mietin, että ei elämä olisi hullumpaa, vaikka uutta vauvaa ei tulisikaan. Elämä voisi olla ihan hyvää näinkin. Elämä oli hyvää ennen pikkusiskoa, miksi se ei olisi sitä myös pikkusiskon jälkeen. Toisaalta se on ihan ristiriidassa sen kanssa, että useimmiten hyvät hetket on aikaansaanut toiveikkuus uudesta raskaudesta. Ja silti välillä saatan jopa miettiä, että olenko hullu kun edes tahtoisin uuden lapsen. Poika on nyt nelivuotias, arki alkaa olla helpompaa. Miksi haluisin uuden vauvan sotkemaan kaiken. Uuden vauvan myötä alkaisi kaikki vauvarumba alusta. Mutta eihän näitä asioita voi järjellä selittää. Minä HALUAN vauvan. Minä halusin pikkusiskon. Halusin hänet niin hirveän kovasti, että päätin uhmata todennäköisyyksiä ja lähteä yrittämään hoitoja. Ja olin niin kovin lähellä, melkein sain sen haluamani. Nyt tuon pelkän halun lisänä on tarve. Tuntuu, että henkisen tarpeen lisäksi minulla on fyysinenkin tarve vauvaan. Minun täytyy saada synnyttää elävä lapsi. Olisin valmis synnyttämään vaikka saunassa ilman kivunlievityksiä kunhan saisin vielä synnyttää yhden onnistuneen lopputuloksen. Edelleen koen että uusi raskaus on minun pelastusköyteni ja ilman sitä painun pohjaan kuin kivi.

Hassua sanoa, mutta on pikkusisko tuonut elämääni hyviäkin asioita. Hän on saanut minut miettimään elämää, sen tarkoitusta. Hän on auttanut minua ymmärtämään mikä on elämässä tärkeää ja olennaista. Hän on saanut minut keskittymään välillä myös pelkästään itseeni. Hän auttoi minua ymmärtämään, että itsekäskin saa olla. Pikkusisko avasi oven uuteen, minulle täysin tuntemattomaan maailmaan. Menetyksen ja surun maailmaan. Ehkä joku päivä osaan vielä olla kiitollinen siitä, mitä pikkusisko on minulle antanut. Ehkä minusta on tullut ainakin hieman ymmärtäväisempi hänen ansiostaan. Kyllä pikkusisko oli suuri sielu pienessä vauvankehossaan. Niin olen tainnut aiemminkin todeta. 

Poika osaa aina välillä ilahduttaa minua, tänään pihalle syntyi " lumilinna" jonka hän ilmoitti rakentaneensa pikkusiskolle . Ja poika sanoi tönäisevänsä toiset enkelit pois, että pikkusisko saa siellä leikkiä. Minusta on ihana, että poika ottaa pienen siskonsa mukaan elämäänsä vaikka ei tätä koskaan tavannutkaan. Ja lisäksi minua ilahduttaa jalkaan mahtuvat omat farkut jotka olivat viimeksi päällä noin vuosi sitten. Ja 15 kadonnutta raskauskiloa! ( pikkusisko onnistui lihottamaan minua reilut kaksikymmentä kiloa pienen elämänsä aikana, ihanaa olla taas oma itsensä )

Tiedäthän enkeli, että sinut minä haluaisin enkä ketään muuta. Äiti rakastaa sinua aina vaan ihan sinne pilven reunalle asti.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Epäselviytyjä

Olen joutunut luovuttamaan ihan kokonaan. Tämä kuoppa onkin taas syvempi, täältä on jotenkin vaikeampi päästä ylös. Ehkä se on tämä alkanut arki. Se omalta osaltaan konkretisoi niin totaalisesti sen, että elämä ei mennytkään niinkuin piti. Jotain ihan kauhean tärkeää puuttuu. Minun kuuluisi olla vielä kotona, vielä pitkä aika. Auttamassa pikkusiskoa elämän alkuun. Sen sijaan yritän itse taas saada elämästä kiinni. Poikakin on kiukutellut arjen alkua. Vaikka hän onkin koko ajan ollut päiväkodissa, kiire on nyt tullut mukaan päivärytmiin ja siihen on pojan vaikea taas tottua. Aamulla on saatu lähteä liikkeelle rauhassa, nyt onkin taas tuli pepun alla että kaikki ehtivät tahoilleen ajoissa. Pojan kiukuttelu käy minunkin hermoilleni, itsellekin on raskasta palata tähän ihan vääränlaiseen arkeen ilman pojan kiukuttelujakin. Ja nyt saan omien tunnekuohujen lisäksi selvitä pojankin temppuilusta. Iltaisin olemme molemmat pojan kanssa kiukkuisia ja väsyneitä. Kai tämä tästä taas asettuu.

Vaikeimpana koen oman ajan puutteen. Surulle ei tunnu olevan aikaa. Viime viikko meni hyvin, koska suru pysyi piilossaan. Nyt kun se on taas tullut pinnalle, minulta ei löydy aikaa sille. Minulla ei tunnu olevan yhtään omaa aikaa. Sitä kaipaan ihan suunnattomasti. Kiirreettömyyttä, aikaa ajatella näitä ajatuksia. Aikaa surra. Alkaa olla vaikeampi ja vaikeampi pitää selviytyjän kulissia yllä. Pelkään, että romahdan ihmisten edessä. Kun minulla ei kunnolla ole tilaa antaa surun tulla silloin kun haluan(silloin kun olen yksin), pelkään että se tulee hallitsemattomasti ulos ihan väärässä paikassa. Tänään töissä haastattelimme uutta työntekijää, haastattelun jälkeen rennosti jutustelimme ja tottakai hän kysyi lapsista. Tunsin kuinka pomoni ja kollegani jännittyivät, odottivat mitä vastaan. Vastasin pikaisesti että, kyllä minulla on lapsia. Pala nousi kurkkuun, mutta pokka vielä piti. Kai se uudellekin työntekijällemme vielä selviää millaisia minun lapseni ovat. Toinen täällä ja toinen toivottavasti turvassa siellä jossain mistä ei äiti tavoita.

Sama romahtaminen oli lähellä aamulla käydessäni klinikalla verikokeissa. Kädet tärisivät, kun kuuntelin vieressä istuvan tulevan äidin keskustelua tälle päivälle sovitusta sektiosta. Nieleskelin kyyneleeni ja näpräsin puhelintani. Nyt tuo nainen on varmasti pienen vauvan äiti. Ja minä olen yhä ja aina enkelin äiti. Aamulla sairaalassa kaikki tuntui taas suunnattoman pahalle. En saanut siitä toivon tunteesta kiinni, ajatus siitä miksi olin aamulla siellä verikokeissa ei tehnyt mieltäni yhtään paremmaksi. Edes se pieni toivo uudesta raskaudesta ei saa synkkää pilveä siirtymään. Ja minua ärsyttää niin suunnattomasti se, etten uskalla enää surra avoimesti. Minulta on vajaa viisi kuukautta sitten kuollut lapsi. Kai minä saan surra ja itkeä? Tuskin kukaan tulisi arvostelemaan, en usko että kukaan vielä kyseenalaistaisi suruani. Paitsi minä itse. Miksi en anna itseni surra?  Ei se suru surematta mihinkään katoa, ei taida kadota suremallakaan. Mutta jos se sureminen toisi edes hetken helpotuksen.

Mistä minä löydän voimaa kulkea tällaista elämänpolkua?

Voi kun saisin sinua tuudittaa enkelini. Tahtoisin niin kovasti tuntea pehmeän vauvan kehosi lähellä omaani. Äidillä on niin hirveän kova ikävä.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Helvetin suru ja ikävä

En ymmärrä miksi tämä nyt taas on tällaista. Mistä ihmeestä se ikävä minut löysi, kun olin niin pitkään onnistunut siltä piilottelemaan. En ymmärrä, miksi nyt ei toimi ajatusten piiloon painaminen, miksi en onnistu suuntaamaan ajatuksia muualle vaikka yritän. Kyllä se aiemmin toimi. Nyt pikkusisko muistuttaa jatkuvasti minua että hei äiti, älä unohda minua. Kyllä minä olin ihan oikea. Kyllä, minä ihan oikeasti kuolin. Minusta tuntuu, etten tiedä miten tämän surun kanssa pitäisi olla ja elää. Ei sitä kai ole hyvä piiloonkaan painaa koko aikaa, mutta entä kun elämä sen kanssa tekee ihan liian kipeää? Miksi tuntuu, että ainoa toimiva ratkaisu olisi täydellinen unohtaminen, niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Mutta eihän se ole vaihtoehto, ei vaikka välillä helpoimmalta tieltä tuntuisikin. Ei tapahtunutta saa tapahtumattomaksi vaikka haluaisikin. Ja enhän minä oikeasti halua pikkusiskoa koskaan unohtaa, en ikinä. Enhän?

En tiedä vaadinko itseltäni liikaa. Vaadinko, että asioiden pitäisi olla jo hyvin. Että minun pitäisi jo jatkaa elämääni, että minun pitäisi olla niinkuin ennenkin. Ihmisille ympärillä esitän että kaikki on hyvin. En edes muista kuka läheinen olisi viimeksi nähnyt minun itkevän. Eilen lukittaudun vessaan melkein tunniksi, koska en halunnut itkeä miehen ja pojan edessä. Olen taas itkenyt automatkat kun ajelen itsekseni, itkin salilla pimeässä spinning tunnilla, tuntuu että itken heti kun saan pienen hetken itselleni. En ole niin pitkään aikaan tehnyt.  En uskalla kenellekään tunnustaa kuinka rikki ja haavoittuvainen vieläkin olen. Kuinka suru on yhä veitsen terävää ja ikävä tuntuu ihan yhtä tuoreelle kuin se oli syksylläkin. Jonkun ihmeen takia on pakko esittää koko ajan, että kaikki on hyvin. Pitää olla pirteä ja reipas ja sitten juosta vessaan itkemään, etteivät kulissit petä.

Samalla tuntuu, että kukaan ei enää kysy kuinka voin. Tuntuu, että on jo unohdettu että meidän perheeseen syntyi syksyllä toinen lapsi. Että on unohdettu, että meidän perheen toinen lapsi kuoli. Hyvinhän minä sanoisin voivani, tottakai, jos joku kysyisi. Ettei vaan kulissit petä. Silti haluaisin ihan hirveästi, että joku kuitenkin kysyisi ja näkisikin lävitseni, halaisi ja minä saisin itkeä olkapäätä vasten. Kyllä minä tiedän, että minulla olisi olkapäitä joita vasten itkeä. On vain ihan liian vaikeaa tunnustaa oma heikkoutensa.

Miksi ihmeessä syntymätöntä lasta pitää surra näin kamalasti, miten se rakkaus voi olla näin valtavan suurta sellaista kohtaan, jota en koskaan edes kohdannut? Enhän minä oikeasti tiedä edes mitä suren. En minä tiedä millainen pikkusisko olisi ollut. Miltä hän olisi tuntunut elävänä. Millainen hänen itkunsa tai hymynsä olisi ollut. Millaista olisi ollut olla tyttövauvan äiti. Millaista olisi ollut kasvattaa pientä tyttöä. Sitähän minä suren etten koskaan saa tietää. En koskaan saa tietää mitä pikkusisko olisi ollut.

Sen minä tiedän enkelini että sinä olet minulle ihan valtavan rakas, vaikken sinua pitää saanutkaan. Suukkoja tuhat ja sata.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Ikävä yllätti taas

Sieltä se taas tuli, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ihan ilman ennakkovaroitusta. Kamala suru ja ikävä. Se on taas täyttänyt minut, möykky puristaa rintaani ja ikävä repii kaikki arvet rikki. Mitä sillä on väliä tulenko enää koskaan raskaaksi. Mitä millään on enää väliä. Pikkusiskoa ei mikään tuo takaisin, mikään ei tee elämästäni enää sitä mitä se oli ennen. Sitä, mitä se vielä syyskuun alussa oli, silloin kun luulin saavani pienen prinsessani ihan pian syliini. Sainhan minä prinsessani, en tosin niinkuin olin kuvitellut. Juuri nyt onnellisuus tuntuu olevan tavoittamattomissa, juuri nyt en usko että pystyn enää koskaan olemaan aidosti onnellinen. Tänään pelkään tulevaisuutta. Tänään pelkään epätietoisuutta siitä miten tällaisen ikävän kanssa pystyy elämään. Tänään minulla ei ole vastauksia mihinkään. Tänään on vain ihan kamala ikävä eikä itkusta tule loppua.

Minulla oli tänään pieni ikävä. Sellainen mikä se nyt on koko ajan, sellainen surullinen pieni ikävä. Sellainen jonka kanssa on kuitenkin ihan hyvä olla. Koska olo on ollut viime viikot mitä parhain, olen tietoisesti vältellyt liikaa ajattelemasta pikkusiskoa. Kun kotona kävelen pikkusiskon kuvan ohi, saatan sitä puolella silmällä vilkaista mutta en sen enempää. Tänään tuo pieni ikävä kuiskasi korvaani,  että ota kuva käteesi ja katso. Ja minä katsoin. Minä katsoin niin paljon kuin ikinä pystyin. Minä ahmin silmilläni pikkusiskoa ja kaikki sisälle kasaamani paha olo puski itsensä irti ja nyt se tekee oloni taas surkeaksi, ihan helvetin surkeaksi. En saa pikkusiskoa pois mielestäni, en vaikka kuinka yritän. Väkisin yritän tukahduttaa ikävän ja surun mutta tänään olen ihan voimaton eikä mikään auta. Mielessä pyörii kaikki pikkusiskoon liittyvä. Kuolema ja syntymä. Kaikki pienet yksityiskohdat. Mitä kätilö milloinkin sanoi. Mitä ajattelin milläkin hetkellä synnytyksen edetessä, miltä minusta silloin tuntui. Millainen ilme oli yövuoron kätilöillä toimistossa kun palasimme osastolle synnytyksen jälkeen. Miltä tuntui kun aikanaan pojan synnytyksen hoitanut kätilö halasi minua pikkusiskon syntymän jälkeen ja kysyi oliko hän kaunis. Miten tärkeää oli kuulla se muiltakin, se että hän oli kaunis. Kamala katumus siitä miksi pelkäsin kuollutta lastani niin paljon enkä uskaltanut sylitellä kuin pienen ohi kiitävän hetken. Mihin minulla oli silloin niin kiire? Meillä olisi ollut aikaa. Olisi ollut aikaa kerätä muistoja ja painaa mieleen. Ottaa kuvia. Miksi minä pelkäsin omaa lastani? Millainen äiti pelkää omaa lastaan?

Suukkoja kaunis enkelini. Äiti rakastaa ihan älyttömän paljon, niin paljon ettei ymmärrä miten meinaa jaksaa ilman sinua.

torstai 24. tammikuuta 2013

Katoava hedelmällisyys

Täytin tänään 35 vuotta. Ihan virallisestikin hedelmällisyys alkaa nyt laskea. Tuntuu, että aikakin on minua vastaan tässä "projektissani". Yritän kovasti pitää kiinni positiivisesta mielestä. Tiedän, että mielenkin voima vaikuttaa raskauden alkamiseen. Suurin huolenaiheeni on nyt se, että saadaanko munasolut hedelmöittymään. Päättävät vasta punktiopäivänä kuinka edetään. Tehdäänkö IVF vai ICSI. Vai kenties molempia. Minä haluan IVFää. ICSI ei ole meillä koskaan toiminut. Tai toki munasolut on saatu hedelmöittymään, mutta yhtään raskautta ei niistä ole alkanut. IVFllä ongelma on taas saada munasolut hedelmöittymään. Viimeksi siis vain yksi 24 hedelmöittyi. Mutta se riitti. Melkein. Pitääkö tämän kaiken olla niin helvetin vaikeata? Voisiko joku asia joskus vaan mennä helposti, ihan kuin itsestään stressaamatta?

Eilen kun makasin jalat levälläni lääkärin tutkimuspöydällä katselin seinälle kiinnitettyjä vauvan kuvia. Kymmeniä pieniä ihanuuksia, kymmeniä onnellisia loppuja. Kiitoksensa sairaalan henkilökunnalle. Jos antaisin heille pikkusiskon kuvan, laittaisivatko seinälle? Laittaisivatko sinne pienten hymyilevien tähtisilmien keskelle kuvan minun ikiunta nukkuvasta enkeliprinsessastani? Olihan minunkin kohdalla heidän työnsä onnistunut, lopputulos vain ei ollut ihan sitä mitä piti. Minun enkelistäni ei tullut tähtisilmää eikä hän koskaan hymyillyt. Minun lapsestani tuli enkeli, se taivaan kirkkain tähti. Ei taitaisi kelvata pikkusisko pokaaliseinälle, ei vaikka täydellinen olikin.

Äidillä on sinua aina vaan ihan kamala ikävä. Ei se ikävä laimene, ei ollenkaan. Suukkoja kultapieni, ottaisin syliini ja tuudittaisin jos vain millään pystyisin. 

maanantai 21. tammikuuta 2013

Yhden ajanjakson loppu

Niin ajattelin kun pojan jälkeen palasin takaisin työelämään. Se oli kotiäitiys-ajanjakson loppu. Tänään minulla oli ensimmäinen työpäivä pikkusiskon äitiysloman jälkeen. En voi millään sanoa, että tämä olisi samalla lailla aikakauden loppu. Pikkusiskon äitiyteni tulee aina olemaan tällaista. Se oli tällaista kun olin äitiysvapaalla ja se tulee olemaan aivan samanlaista nyt kun olen takaisin työelämässä. Näitä taivaslapsia ei tarvitse viedä päiväkotiin, ei tarvitse jättää itkevää lasta aamuisin outoon paikkaan, ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin yrittää selvitä päivä kerrallaan eteenpäin. Kuinka mielelläni senkin tekisin jos vain asiat voisivat olla toisin. Jättäisin huutavan lapsen taakseni, tekisin kaikki muutkin myös ne ei niin mukavat asiat.

Laitoin etukäteen pomoilleni sähköpostilla viestiä, ajattelin että raavaiden miesten on varmasti vaikea ymmärtää tätä tilannetta ja minun on ehkä vaikea sanoa heille mitään suoraan kasvotusten (ainakaan itkemättä).  Kerroin että tämä on ollut elämäni rankin kokemus. Kerroin, että toivon heidän ymmärtävän etten ole enää sama ihminen kuin vielä kesällä olin. Kerroin, etten tiedä millainen stressinsietokykyni on, en tiedä kuinka reagoin epäonnistumisiin. Kerroin, että toivon heidän antavan minulle aikaa. Ehkä kaikki menee hyvin ja työ imaisee mukaansa, en vielä tiedä millaiseksi arki muodostuu. Mutta jotenkin oli helpompi tänään astua toimiston ovesta sisään, kun tiedän heidän ainakin yrittävän ymmärtää ja saan rauhassa taas sopeutua työelämään. Lisäksi olen alkanut tekemään lyhennettyä, kuuden tunnin työpäivää. Oli aivan mahtavaa sulkea työkone jo alkuiltapäivästä ja lähteä omiin puuhiin. Työpäivä meni oikein hyvin ja tunnen että kaikki menee niin jatkossakin. Lyhennetty työpäivä tuntuu olevan ihan mahdottoman toimiva ratkaisu.

Toisaalta todellisuus on taas niin kamalan kylmä. Kaikki on niinkuin ennenkin. Kaikki on niinkuin pikkusiskoa ei olisi koskaan ollutkaan. Kaikki on niinkuin ennen paitsi minä. Vaikka olo on nyt oikeasti ollut todella hyvä ja toiveikas, kavalasti se pelko hiipii mieleen, mitä se olo on jos tämä hoito ei tuota tulosta. Mitä ihmettä minä sitten tällä elämälläni teen?

Äiti yhä ajattelee sinua joka ikinen päivä, yhä edelleen joka ikinen tunti ajatus ainakin hetkeksi sinuun eksyy. Suukkoja ihan hurjasti kaunis tähtienkelini, äiti rakastaa sinua niin älyttömän paljon.

torstai 17. tammikuuta 2013

Huonot uutiset

Olen huomannut, että kun on menettänyt oman lapsensa, otan myös muiden lapsia koskevat huonot uutiset hirveän henkilökohtaisesti. Tottakai lapsia koskevat pahat asiat ovat aina pysäyttäneet, jo ennen oman lapsen menetystä. Mutta nyt menetyksen jälkeen ne tiedostaa jotenkin vielä paljon konkreettisemmin. Ennen huono uutinen pysäytti hetkeksi, saattoi välillä nousta ajatuksiin, mutta ei jäänyt kuitenkaan hirveästi mieltä vaivaamaan. Tänään sain kuulla aivan kamalan huonoja uutisia, enkä pääse ajatuksesta millään eroon, en hetkeksikään.  Serkun lapsella on todettu väistämättä kuolemaan johtava sairaus. Kaksi viikkoa sitten viimeksi tuon lapsen näin, silloin ei kukaan vielä arvannutkaan. Emme ole mitenkään kovin läheisiä tai kovin usein tekemisissä, muutaman kerran vuodessa, mutta ajatus siitä mitä tämä perhe joutuu käymään läpi tuntuu ihan musertavalle. Ajatus lopputuloksesta vielä kauheammalle. Samalla ihan hulluja ajatuksia tulee mieleen. Olemme suunnittelemassa pientä "remonttia" sukuhautaan, jotta pikkusiskon ja muidenkin sinne menevien nimet saataisiin kiveen esille. Olemme kyselleet jo sukulaisilta halukkuutta osallistua, en tosin vielä serkultani. Kuinka nyt uskallan kysyä häneltä, että kuinkas olette ajatelleet tuon lapsenne hautaamisen kun aika koittaa? Tässä hautaa nyt kunnostamme, haluatteko osallistua? Lapsella kuitenkin toivottavasti olisi vielä jokunen vuosi elinaikaa, aikuisuutta hän ei tosin todennäköisimmin tule koskaan saavuttamaan.

Jos jotain hyvää haluan pikkusiskon kuolemasta löytää, se on se että hän ei hetkeäkään kärsinyt. Hän varmasti tunsi olonsa onnelliseksi ja turvalliseksi loppun asti. Miten nyt vain pieni syntymätön lapsi voi olla onnellinen ja täysin ymmärtämätön tapahtumista. Mutta tämä serkun lapsen tilanne tuntuu niin äärettömän julmalle, lopputulokselle ei ole vaihtoehtoa. Ei voi taistella viimeiseen asti. Ei ole edes sitä pientä toivoa. Itselleni kaikkein tärkein selviytymiskeino on toivo. Mitä sitten kun sitä ei ole? Miten sitä jaksaa katsella lapsen kamppailua kun tietää ettei toivoa ole? Toivon serkun perheelle niin suunnattomasti rohkeutta ja voimaa kohdata tulevat vuodet. En toki pysty arvaamaankaan millaiset mielialat heillä tällä hetkellä on. En tiedä millaista on saattohoitaa omaa lastaan kenties vuosia. Lapsen menetyksestä toki tiedän, mutta senkin ihmiset kokevat kukin omalla tavallaan, jokaisen suru on hieman erilaista.

Kuulethan minua enkelini? Pysythän pikkuserkkusi lähellä jo nyt, kun hän vielä on täällä ja auta häntä hänen matkallaan sinne sinun luoksesi. Äiti rakastaa sinua ihan hurjasti ja on onnellinen siitä että sinun lähtösi oli helppo. Suukkoja paljon.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Jäljet lumessa

Eilen kävin haudalla viemässä pikkusiskolle kynttilän. Pehmeässä vastasataneessa lumessa haudan vierellä näkyi jalanjäljet. Ne olivat pysähtyneet pikkusiskon pienen kiven kohdalle ja kääntyivät siitä taas pois. Kuinka minua ihan hirveästi lämmitti, että joku oli hetkeksi siihen pysähtynyt. Pyyhkinyt vastasataneen lumen pois pikkusiskon nimen päältä ja ehkä häntä hetken ajatellut. Hautaan on toki haudattu muitakin, onhan se sukuhauta. Mutta ei ketään kuitenkaan lähes neljäänkymmeneen vuoteen. Minulla on oma epäilykseni siitä kuka kävijä on saattanut olla, tai ei vaihtoehtojakaan kovin montaa ole. Joskus tuntuu pahalle, että kukaan ei ikinä kysy saisiko tulla mukaan, kun siellä käyn. Edes omista perheenjäsenistä. Tuntuu oudolle, ettei isoäiti saa lähdetyksi lapsenlapsensa haudalle. Ei vaikka hänenkin vanhempansa on siellä pikkusiskon seurana. Jouluna toki, ja ehkä muinakin "haudallakäyntipäivinä", mutta muutoin harvemmin. Mieskään ei sinne oma aloitteisesti lähtisi, silloin tällöin raahaan mukanani. Toisaalta, en heitä itse mukaani pyydäkään, sillä minusta onkin kaikkein mukavin mennä sinne yksin. Silloin ei tarvitse esittää reipasta, voi itkeä jos itkettää tai olla itkemättä. Voi olla niin kauan tai vähän aikaa kun itsestä tuntuu. Ja saan pikkusiskon kokonaan itselleni siksi pieneksi hetkeksi. Hautausmaa on ihanan hiljainen ja rauhallinen paikka. Joskus se on ehkä tuntunut kolkolle ja pelottavalle, muttei enää. Siellä on äärettömän kaunista. Pikkusiskolla on kaunis lepopaikka, enkä olisi häntä minnekään muualle halunnut.

Auton jätän aina parkkiin krematorion pihaan. Vaikka olen haudalla usein syksyn ja talven aikana käynyt, nyt näin ensimmäisen kerran mustan paksun savun tulevan krematorion piipusta. En voinut olla miettimättä, että meneekö siellä savuna taivaan tuuliin jonkun toisen perheen toiveet ja unelmat. Vai nouseeko taivaalle kenties joku, joka jo hyvillä mielin ja valmiina lähti.

Valtavan suuri ja lämmin rutistus tähtienkelini, äidin rakkaus se on ja pysyy.


maanantai 14. tammikuuta 2013

Painan surun piiloon

Poden suunnattoman huonoa omaatuntoa. Viime päivinä olen ihan tietoisesti vältellyt ajattelemasta pikkusiskoa. Minulla on ollut niin mahdottoman hyvä olla, että tietoisesti painan surua taka-alalle, ihan tietoisesti suljen pikkusiskoa pois ajatuksistani. Enhän siis millään pysty olemaan kokonaan pikkusiskoa ajattelematta, en lähellekään. Mutta päästän ajatuksista irti kun ne tulevat, en takerru niihin, vaikka välillä se vaikeaa onkin. Välillä meinaa suru puskea väkisin läpi, mutta työnnän sen äkkiä takaisin tuonne jonnekin syvälle ja pidän kiinni tästä hyvän olon aallosta. Silti minun on jo melkein ikävä suruani, onhan se ainoa asia mitä minulla pikkusiskosta on. Suunnittelen jo seuraavaa surupäivääni,  hautajaiskuvat ovat edelleen katsomatta. Ehkä huomenna katson ne ja pyhitän pienen hetken vain pikkusiskolle. Ehkä huomenna vapautan kaikki sisälle kasaamani ajatukset ja käyn niitä ajan kanssa läpi. Ehkä huomenna vapautan suruni pieneksi hetkeksi. Ettei pikkusisko vain luule että olisin hänet hylännyt, ettei pikkusisko hetkeäkään luulisi ettei hän olisi minulle ihan äärettömän rakas. En edes käynyt haudalla viime viikolla. Siitäkin poden huonoa omaa tuntoa. Tiedän, että töihin paluun myötä haudalla käyntikin varmasti harvenee. Tähän asti olen yleensä käynyt siellä joka viikko. Ehkä minun pitäisi oppia ymmärtämään, ettei hauta ole ainoa paikka, missä pystyn pieneksi hetkeksi pysähtymään vain pikkusiskoa varten. Pysähtyä voin hetkeksi ihan missä vain arjenkin keskellä.  Pikkusisko jatkaa elämäänsä minussa, ei hautausmaalla. Ja silti poden niin huonoa omaa tuntoa etten ole käynyt kynttilää enkelilleni sytyttämässä. Ehkä huomenna vien sen kynttilänkin.

Tiedäthän kaunis taivaanlapseni etten ikinä unohda mitään sinusta. Olen painanut mieleeni ihan kaiken, olen painanut sinut kokonaan minuun. Jokaisen pienen hetken olen mieleeni painanut ja vaalin niitä kalleimpina aarteinani loppuun asti. Sinä olet toinen minun maailman rakkaimmista, älä koskaan epäile sitä.


“If you live to be a hundred, I want to live to be a hundred minus one day so I never have to live without you.” A.A. Milne

perjantai 11. tammikuuta 2013

Ainoa oljenkorsi

Minua on alkanut vaivaamaan ajatus, että takerrun nyt vähän liikaa tähän ainoaan heppoiseen oljenkorteeni. Mitä tapahtuu sitten kun kuukautiset hoidon jälkeen alkavat? Putoanko korkeammalta kuin koskaan? Joudunko niin pohjalle etten pääse sieltä ylös? Ahdistaa jo ajatus siitä, että suru saisi taas vallan ihan kokonaan. Se surullinen olo on niin kertakaikkisen kamala. Jotenkin tuntuu, että pitäisi jo jollain tasolla tiedostaa sekin, että on todennäköisempää että hoito ei toimi, kuin että se toimii. Tai siis tottakai sen tiedostan, mutta nautin niin suunnattomasti tästä, kun olen melkein oma itseni. Pienin vivahtein muuttuneena toki, mutta olo on ollut melkeinpä normaali. Pikkusisko on toki mielessä paljon ja ikävän aaltoja tulee, mutta ne ovat siedettäviä. Ne ovat sellaisia minkä kanssa pystyisin kuvitella eläväni hyvää elämää. Mitä sitten tapahtuu kun putoan korkealta. Olenko taas ihan alussa? Miten paljon helpompi  tämä matka voisi olla, kun vain voisi tulla raskaaksi itse. Ei tarvitsisi koko ajan miettiä hupenevia mahdollisuuksiaan. Miten loppuelämä ei olisi pankkitilin saldosta kiinni. Nyt haluaisin vain nauttia tästä hetkestä, kun elämässä tuntuu olevan taas jotain odotettavaa ja samalla taas pelottaa niin hirveästi se huonompi, mutta todennäköisempi lopputulos. Elämä osaa vaan ihan oikeasti olla niin hurjan epäreilua

Suukkoja kaunis tähtiprinsessa. Äiti rakastaa niin hirveän paljon.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Toivo vie eteenpäin

Olo on ihan suunnattoman toiveikas. Tänään on taas sellainen päivä, kun sitä huomaa kuinka kivaa elämä voi olla kun on toivoa. Toivo on ihan mielettömän arvokas asia. Yksi niistä tärkeimmistä mitkä vievät minua päivä kerrallaan eteenpäin. Tänään meillä oli suunnittelukäynti klinikalla ja pääsemme aloittamaan hoidot heti. Nyt, samantien. Jo tänään alan Synarelan ja siitä taas mennään. Mitä jos ensi kuussa olen raskaana? En oikeasti uskalla ajatella sitä ja toinen puoli minusta sanoo että viime kerta oli se meidän viimeinen ihmeemme. Ei se toimi enää ikinä. Mutta toisella puolella se toivo nostaa päätään ja sanoo ettei pidä luovuttaa ennenkuin toisin sanotaan. Joten yritän pysyä toiveikkaana, yritän kovasti. Siten ainakin seuraava kuukausi olisi helpompi. Koko päivän olen leijunut lähes pilvissä. Nyt meillä on ainakin mahdollisuus. Ilman hoitoja sitä ei olisi. Niinhän se lääkärikin sanoi, kovin on epätodennäköistä, että raskautuisimme itse. Niin äärettömän arvokas mahdollisuus. Eniten minua nyt jännittää, että mitä jos munasoluja ei hedelmöity? Viimeksi 24:stä hedelmöittyi yksi ainoa. Viimeksi ei tarvittu kuin se yksi. Mutta mitä jos ei hedelmöity edes sitä yhtä? Missä me sitten olemme? Yritän sitä olla ajattelematta. Lääkäri oli mahtava ja kannustava. Tokihan se hieman itkuksi meni, kun tuli pikkusiskosta puhetta. Kysyivät tunnemmeko olevamme valmiita tähän. Sanoin, että olen valmiimpi kuin kertaakaan aiemmin.

Toisaalta olo on kovin epäuskoinen. Miten me voimme olla taas tässä? Viime vuonna, muutaman päivän erotuksella olimme täysin samassa tilanteessa. Mutta me tulimme raskaaksi. Me pääsimme raskausviikolle 33 asti. Miten voimme olla taas tässä tilanteessa?

Klinikalle kävelimme patologian laitoksen ohi. Itkua nieleskellen sen ohitin. Muistan niin hirveän tarkasti, kuinka siellä viimeisen kerran näin taivaanlapseni. Pienessä mekossaan vaaleanpunaisen peiton alla nukkui ikiunta oma kaunis enkelini, silmät niin tiukasti suljettuina. Pienen pienessä valkoisessa arkussa. Sen jälkeen en häntä enää nähnyt. Enkä enää ikinä näe. Muistan sen arkun painon käsilläni kun nousin rappuset ylös enkeli sylissäni. Se oli kovin kevyt arkku. Vaaleanpunaisen peiton helma pilkisti kannen alta.

Tiedätkö enkeli äidillä on tänään taas ihan hurja ikävä. Mieluiten ottaisin sinut syliini, enkä ketään muuta. Mutta tänään ikävä on ollut kaunista ikävää. Yhtä kaunista kuin sinä kulta pieni.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Pahanolon kaatopaikka

Ärsyttää. Lisäksi ketuttaa ja vi**taa. Tuntuu, että olen koko ajan äkäinen. Ehkä se johtuu siitä, että tuntuu vaikealle saada hyvää oloa kaivettua mistään. Onneksi minulla on liikunta, se on pelastus. Siitä saan sen pienen hyvän olontunteen päivään edes hetkeksi. Taidan kyllä takertua siihen ehkä liiankin kanssa, jouluna taisi viimeksi olla salitauko. Sekin siksi koska emme olleet kotona. Kohta meno varmasti tasoittuu, kahden viikon päästä on töihin paluu edessä ja tuskin tätä aikaa näin runsaasti sen jälkeen enää löytyykään itsensä hemmotteluun. Nyt joka tapauksessa ärsyttää se kun kaikki ärsyttää. Ärsyttää se, millaiseksi tämä elämä on mennyt. Ärsyttää, kun en saa mitä haluan. Ärsyttää, kun en itse voi asialle yhtään mitään. Ärsyttää kun en saanut pitää pikkusiskoa. Ärsyttää, kun mieli myllertää koko ajan ja omissa ajatuksissa ei ole mitään järkeä. Ärsyttää, kun en saa edes yhtä vapaapäivää tästä olosta ja näistä ajatuksista. Ärsyttää oma äkäisyys, se kun tiuskin ja kiukuttelen miehelle ilman syytä. Ärsyttää kun mies on tuppisuu, Mies joka ei puhu eikä pukahda. Ärsyttää kun pojan kanssa pinna palaa kovin helposti ja huudan ja karjun pienelle vaikka pitäisi selittää ja opastaa. Ärsyttää, kun spinnigissä sen raskaana olevan pallomahan pitää tulla juuri siihen minun viereeni polkemaan ja taputtelemaan kasvanutta mahaansa, vaikka vapaita pyöriä olisi vaikka kuinka. Ja toisella puolella on se, joka on juuri käynyt ensimmäisessä ultrassa ja suunnittelee ystävänsä kanssa millaiset vaunut vauvalleen hankkii. Ärsyttää niin hirveästi, kun tämä elämä on ihan samanlaista kun se oli viime vuonna tähän aikaan. Kaiken piti olla nyt ihan erilailla. Minä en voi palata siihen mitä oli ennen, minä en vaan pysty. Minä olen aivan eri kun olin vuosi sitten. Ja silti meidän perhe on ulkoisesti täysin sama.

Tuntuu, että viime päivinä kaikki raskaana olevat ovat jotenkin liittoutuneet minua vastaan. Heitä tunkeutuu tietoisuuteeni ihan joka paikassa. He ovat onnellisia ja niin hirveän luottavaisia. Ja todennäköisesti heidän kuplaansa ei koskaan rikota. Olen huomannut ajattelevani välillä ihan hurjia ajatuksia. Saatan salaa jopa toivoa jollekin tätä samaa kohtaloa. Haluaisin, että jollekin pilvilinnoissaan olevalle kävisi niinkuin meille. En toki missään nimessä halua yhdenkään lapsen kuolemaa, mutta sitä että ihmiset ymmärtäisivät. Että ihmiset tajuaisivat millaista tämä on, miltä tämä ikävä ja suru tuntuu. Että hekin tuntisivat näitä tunteita ja ajattelisivat näitä ajatuksia. Ymmärtäisivät kuinka tästä ei ole taukoa. Ymmärtäisivät puhua ja kysyä. Ymmärtäisivät olla pelkäämättä sitä, että jos alankin itkemään kun minulta kysytään pikkusiskosta. Ymmärtäisivät, että itken joka tapauksessa.  Että ihmiset ymmärtäisivät sen, että vaikka muille pikkusisko olikin vain minun iso vatsani, minulle hän oli ihan oikea valmis ihminen joka eli jo omaa elämäänsä minussa.

Onneksi on ihana poika. Poika joka naama punaisena karjuu äitiä kaupassa käytävän toisessa päässä. Poika, jonka äiti odottaa vain haluavan jotain, mutta yllätykseksi huutaakin siellä kaupassa sieltä käytävän toisesta päästä mamma, mä lakastan sua tänne asti. Olisin niin kovasti halunnut kuulla joskus saman pikkusiskonkin suusta. Kyllä minulla on päivässä näitä pieniä hetkiä, jotka muistuttavat millaista voisi olla. Tänne blogiin tunnun kasaavan enemmän näitä pahanolon ajatuksia. Kyllä hyviäkin ajatuksia on. Tämä blogi on tällainen pahanolon kaatopaikkani, jos ne pahanolon ajatukseni pysyisivät hieman paremmin sivussa kun tiedän että saan ne tänne purkaa.

Tiedätkö enkeli tänään siitä on neljä kuukautta. Neljä kuukautta on jo mennyt ilman sinua. Ja silti tuntuu kuin se olisi ollut eilen kun hetkeksi sain sinut rinnalleni. Se hetki oli aivan liian lyhyt. Äiti rakastaa sinua niin hurjan paljon.


perjantai 4. tammikuuta 2013

Suru vai masennus?

Ajatus masennuksesta on alkanut pyörimään mielessä. Itse en ihan oikeasti koe olevani masentunut, koen vain surevani lapseni kuolemaa, josta on aikaa kulunut vasta neljä kuukautta. Se on kovin lyhyt aika ja koen tilanteeseen nähden voivani ihan hyvin. Pystyn ongelmitta hoitamaan päivittäiset rutiinit. En jää kotiin nyhjäämään, käyn liikkumassa, tapaan ystäviä. Mutta mikä on se surun ja masennuksen raja? Milloin suru pitkittyy eikä ole enää normaalia? Ei kai neljässä kuukaudessa kuulukkaan "toipua" lapsen kuolemasta? Vaikka päälle päin minäkin varmasti näytän jo lähes vanhalle itselleni ja ehkä käyttäydynkin lähes kuin ennen, on se kuitenkin kaukana todellisuudesta. En tule enää ikinä olemaan niinkuin ennen. Päädyin tekemään internetistä masennustestejä, ihan kokeilu mielessä. Lähes kaikista sain pisteet mitkä ylittivät masennuksen rajan. Uskoisin kyllä, että psykologini huomaisi, jos minussa oikeasti olisi masennuksesta viitteitä, puhun hänelle kaikista ajatuksista ja tunteistani enkä mitään piilottele. Kovasti vain mietityttää juuri tuo ero. Milloin vielä surraan ja milloin masennutaan? Mikä on normaalia surua? Onko minun suruni normaali? Minä en halua masentua. Taistelen kaikin tavoin sitä vastaan. Enkä siis usko olevani masentunut. Hieman hukassa ja eksyksissä kyllä. Mutta uskon että ajan kanssa täältä nousen, vaikka välillä usko onkin koetuksella.
Toki jos masennus oikeasti iskee, niin otan kaiken tarvittavan avun vastaan. En pelkää vastaanottaa apua kun sitä tarjotaan. Nyt vain uskon pärjääväni tällä mitä minulla jo on.

Kaikkialla sanotaan, että surussa kaikki ajatukset ovat sallittuja. Mutta kuinka kauan? Koska minun kuuluu taas uskoa tulevaisuuteen? Koska minun kuuluu taas olla aidosti onnellinen? Myös kateuden ja katkeruuden voimakkuus yllättävät kerta toisensa jälkeen. Miten en pysty iloitsemaan toisten onnistumisista pätkääkään vaan säälin vain ja ainoastaan itseäni koska jäin ilman. Minua jo pelottaa, koska kuulen ensimmäisen raskausuutisen lähipiiristäni. Kuinka tulen siihen reagoimaan. Pystynkö enää olemaan tekemisissä hänen kanssaan. En usko, että ainakaan ennen kuin vauva on syntynyt. En tuota uutista ole vielä kuullut, mutta tiedän että se kohta tulee. Toisilla kun se homma toimii niin.
Onko minun vain hyväksyttävä, että tällaista minun elämäni nyt tulee olemaan? Onko minun vain opeteltava olemaan aina hieman särkynyt, sellainen jota ei koskaan pystytäkkään korjaamaan? Eihän se tarkoita sitä, että minusta tulee masentunut? Koska luulen, että tämä suru tulee aina olemaan vahvasti osa tätä uutta minääni.

Suukkoja oma pieni taivaanlapseni. Olet ihan hurjan rakas!

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Itku

Tämä vuodenvaihde on taas jostain syystä ollut itkuisempaa aikaa. En muuten enää itke hallitsemattomasti ja yleensäkin itku on vähentynyt paljon. Välillä kyyneleet silti vain yllättäen tulevat, mutta useimmiten saan ne nopeasti hallintaan. Se on jännä, kuinka kyyneleet eivät kysy aikaa tai paikkaa. Välillä mietin, mitä ihmiset mahtavat ajatella, kun yhtäkkiä en pystykään kyyneleitäni kaupassa ruuhka-aikana pidättämään. Tai kesken jumppatunnin kuntosalilla, kun itku vain jostain kumman syystä tulee. Mitä ne kanssa kuntoilijat mahtavat ajatella? Tuskin monikaan edes huomaa. Ja jos huomaavat, niin eiväthän suomalaiset mitään sano. En edes tiedä mitä sanoisin, jos joku yhtäkkiä kysyisikin mikä on. Välillä itkua ei meinaa edes tulla, vaikka tekisi mieli purkaa sydämen päälle kertynyttä painoa ja pahaa oloa. Välillä itku pitää väkisin kaivaa esiin,koska useimmiten kunnon itku myös helpottaa ahdistusta ja puhdistaa mieltä. Itku on tosin aika helppo saada tulemaan. Kaivan pikkusiskon kuvat esiin ja kuuntelen itkusoittolistaani niin tulos on taattu. Välillä tulee vain se tarve rypeä pieni hetki siellä surussa. Mutta onneksi huomaan myös pääseväni helpommin ylös heti surussa rypemisen jälkeen. Notkahdukset eivät ole nyt hetkeen enää olleet pitkiä, vaikka niitä välillä tuleekin. Vaikka tiedän, että varmasti niitä pidempiäkin notkahduksia on vielä luvassa, mieli on hyvä, koska nyt tuntuu, että pystyn ikäänkuin hallitsemaan suruani. Nyt on taas kuitenkin pari päivää ollut hieman itkuisempaa. Ei niinkään ahdistavaa oloa, mutta itku on ollut herkässä. Pienetkin asiat saavat pikkusiskon mieleen ja surun pintaan, ikävä on ollut kova. Sain siskolta hautajaiskuvat. CD-levy polttelee sormiani, mutta vielä en ole saanut kuvia katsottua. Poika lomailee vielä tämän viikon päiväkodista ja minä haluan itse, yksin ja omassa rauhassa katsoa kuvat ensimmäistä kertaa. Haluan sen oman pienen rypemishetkeni. Oman pienen hetkeni pikkusiskon kanssa. Minä ja pikkusisko, meidän perheen tytöt. Ei niitä hetkiä paljon tullutkaan. Ei niinkuin olin ajatellut.

Suukkoja äidin aarteelle.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Paska vuosi

Elämäni paskin vuosi. Elämäni kamalin vuosi. En halua sanoa tähän astisen elämäni, koska mitään kamalampaa en halua enää ikinä kokea. Tämäkin kamaluus kulkee mukanani loppuun saakka. Onneksi viime vuosi on nyt ohi. Vaikka eihän se mitään muuta. Samanlainen päivä on tänään kuin oli eilenkin. Minulla on ihan yhtä kova ikävä. Pikkusisko on tänäänkin kuollut. Mutta ehkä tämä päivä voisi olla alku jollekin uudelle. Ehkä tämä vuosi tuo tullessaan taas tarkoitusta elämään? Jos ei uutta raskautta, ehkä keksin mitä muuta se voisi olla? Nyt minulla ei ole siitä hajuakaan. Minua pelottaa tuleva vuosi. Pelottaa taas alkavat lapsettomuushoidot. Pelottaa jos ne eivät toimikaan. Pelottaa kun minulla ei ole yhtään uskoa, mihinkään. Ei hoitoihin, ei siihen että löydän sen kadonneen elämän tarkoituksen. Pelottaa koko tulevaisuus, pelottaa kuinka jaksan tällaista elämää, tällaista loputonta ahdistavaa surua ja ikävää.

Minä pyydän polvillani. Ole parempi vuosi. Näytä, että minäkin olen jonkin arvoinen. Näytä, etten ole täällä ihan turhaan. Minä toivon tätä kolmatta raskautta niin kamalan paljon. Jopa enemmän, kuin ikinä toivoin edes sitä ensimmäistä. Niin epätoivoinen olen. Ole parempi vuosi.

Tiedätkö enkelini, en ikinä uskonut, että päätyisin tähän vuoteen ilman sinua. Äiti rakastaa ja ikävöi ihan hurjan paljon.