Tiedäthän kaunis taivaanlapseni etten ikinä unohda mitään sinusta. Olen painanut mieleeni ihan kaiken, olen painanut sinut kokonaan minuun. Jokaisen pienen hetken olen mieleeni painanut ja vaalin niitä kalleimpina aarteinani loppuun asti. Sinä olet toinen minun maailman rakkaimmista, älä koskaan epäile sitä.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Painan surun piiloon
Poden suunnattoman huonoa omaatuntoa. Viime päivinä olen ihan tietoisesti vältellyt ajattelemasta pikkusiskoa. Minulla on ollut niin mahdottoman hyvä olla, että tietoisesti painan surua taka-alalle, ihan tietoisesti suljen pikkusiskoa pois ajatuksistani. Enhän siis millään pysty olemaan kokonaan pikkusiskoa ajattelematta, en lähellekään. Mutta päästän ajatuksista irti kun ne tulevat, en takerru niihin, vaikka välillä se vaikeaa onkin. Välillä meinaa suru puskea väkisin läpi, mutta työnnän sen äkkiä takaisin tuonne jonnekin syvälle ja pidän kiinni tästä hyvän olon aallosta. Silti minun on jo melkein ikävä suruani, onhan se ainoa asia mitä minulla pikkusiskosta on. Suunnittelen jo seuraavaa surupäivääni, hautajaiskuvat ovat edelleen katsomatta. Ehkä huomenna katson ne ja pyhitän pienen hetken vain pikkusiskolle. Ehkä huomenna vapautan kaikki sisälle kasaamani ajatukset ja käyn niitä ajan kanssa läpi. Ehkä huomenna vapautan suruni pieneksi hetkeksi. Ettei pikkusisko vain luule että olisin hänet hylännyt, ettei pikkusisko hetkeäkään luulisi ettei hän olisi minulle ihan äärettömän rakas. En edes käynyt haudalla viime viikolla. Siitäkin poden huonoa omaa tuntoa. Tiedän, että töihin paluun myötä haudalla käyntikin varmasti harvenee. Tähän asti olen yleensä käynyt siellä joka viikko. Ehkä minun pitäisi oppia ymmärtämään, ettei hauta ole ainoa paikka, missä pystyn pieneksi hetkeksi pysähtymään vain pikkusiskoa varten. Pysähtyä voin hetkeksi ihan missä vain arjenkin keskellä. Pikkusisko jatkaa elämäänsä minussa, ei hautausmaalla. Ja silti poden niin huonoa omaa tuntoa etten ole käynyt kynttilää enkelilleni sytyttämässä. Ehkä huomenna vien sen kynttilänkin.
Tiedäthän kaunis taivaanlapseni etten ikinä unohda mitään sinusta. Olen painanut mieleeni ihan kaiken, olen painanut sinut kokonaan minuun. Jokaisen pienen hetken olen mieleeni painanut ja vaalin niitä kalleimpina aarteinani loppuun asti. Sinä olet toinen minun maailman rakkaimmista, älä koskaan epäile sitä.
Tiedäthän kaunis taivaanlapseni etten ikinä unohda mitään sinusta. Olen painanut mieleeni ihan kaiken, olen painanut sinut kokonaan minuun. Jokaisen pienen hetken olen mieleeni painanut ja vaalin niitä kalleimpina aarteinani loppuun asti. Sinä olet toinen minun maailman rakkaimmista, älä koskaan epäile sitä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
<3 Voimarutistus täältä.. Itse katson Kaapon kuvia lähes päivittäin.. Mutta Kaapon vaatekaappiin en ole vieläkään koskenut.. enkä tiiä koskenko edes. Turvakaukalokin odottaa vielä eteisessä istujaansa..En saa laitettua poiskaan, kun se siihen jotenkin kuuluu.. Huomaan itsekin painavani surua taka-alalle, mutta kuten tänään, se puski suoraan läpi, varoittamatta. Kyllä me tästä vielä selvitään <3
VastaaPoistaVoimarutistus itsellesi. Sulla on tapahtumasta vasta niin hurjan vähän aikaa. Mulla oli oma pikkusiskoni siivonnut aika hyvin pois vauvan tavarat sillä aikaa kun olimme sairaalassa. Silti jotain pientä aina tuli vastaan, tulee vieläkin vastaan. Ja ei niistä ihan kokonaan eroon haluakaan.
PoistaVoi Turnip, koeta olla tuntematta huonoa omatuntoa hyvistä hetkistä! Olen aivan varma, ettei kukaan meistä unohda taivaanlapsiamme. Ei meidän silti tarvitse pitää kiinni pahasta olosta (vaikka tietysti voi surra kun siltä tuntuu). Ei ne pienokaiset siellä jossain toivottavasti tiedä mitään siitä tuskasta, jota me täällä koetaan. <3
VastaaPoistaKyllä mä yritänkin :). Silti välillä se omatunto koputtaa... Tänään vein haudalle kynttilän. Ihan pikkuisen itkin ja päätin kuitenkin jättää surupäiväni vieton myöhempään ja jatkaa tästä hyvästä olosta nauttimista, koskaan ei tiedä kauanko sitä kestää. Hautajaiskuvat odottaakoot vielä, ei ne mihinkään katoa, ei niiden katsomisella ole mikään kiire.
PoistaMullakin on edelleen esikoisen kuva/muistokirjan tekeminen suunnitelman tasolla, samoin muutama muukin esikoiseen liittyvä "projekti". Ne ovat vain jääneet tekemättä - varmasti osin siksi, että olen koettanut keskittyä elämäni jatkumiseen - siis tarkoitan omien voimien keräämiseen... Mutta mikäpä kiire noilla on tosiaan, itseäni vartenhan ne enimmäkseen myös kuitenkin ovat.
Poista