6.9. pikkusisko kuoli ja syntyi. Ja tasan kuukautta myöhemmin minä hautasin hänet. Tai oikeastaan sanoimme jäähyväiset. Uurna lasketaan hautaan vasta ensi viikolla. Olin jännittänyt siunaustilaisuutta hurjasti etukäteen. Pelännyt miten päivästä selviäisin, romahtaisinko ihan kokonaan. Selvisinhän minä, vaikka kyllä päivä oli yksi elämäni raskaimmista. Tuntui, kuin olisin sivusta katsonut jonkun muun elämää, enhän minä voi joutua lastani hautaamaan.
Aamulla paistoi aurinko. Pikkusisko oli järjestänyt kauniin ilman juhlapäiväkseen. Hain aamulla tilaamani kukkaset. Kaunista ja herkkää pienen tytön hautajaisiin. Juuri sitähän se oli, pieni sydämen muotoinen kukka-asetelma, vaaleanpunaisia ruusuja ja valkoista kallaa. Muuta en pysty tyttärelleni enää antamaan. Olin päättänyt että mustaa en päälleni laita, tämä on pienen tytön ainoa juhla, eikä sen pidä olla synkkä. Totuus oli kuitenkin toinen kun mikään muu kuin musta mekko ei raskauskiloilta mahtunut päälle. Mustaa se siis oli. Mutta musta oli mielikin, kun kappelin ovenraosta näin pienen tutun arkun. Pienen arkun jonka olin kantanut patologianlaitokselta portaat ylös hautaustoimiston autoon. Pikkusisko ihan yksinään odotti meitä, perhettään. Laitoimme miehen kanssa tuolit aivan arkun viereen, että pystyin kädelläni arkkua silittämään. Sen lähemmäs en enää pikkusiskoa pääsisi.
“Katoavaisuudessa kylvetään. Katoamattomuudessa herätetään. Jeesus Kristus on ylösnousemus ja elämä.” sanoi pappi ja piirsi hiekasta ristin pienen arkun kanteen. Sama pappi joka oli meidät vihkinyt ja esikoispoikamme kastanut siunasi nyt kuopuksemme hautaan. Se oli vaikeaa. Mieleni teki putsata hiekka pois arkulta, älkää tahratko pikkuistani, älkää liatko enkelini kehtoa. Lopuksi ystävä lauloi Lapinäidin kehtolaulun. Ja se oli niin kaunis. Kauniimmin ei olisi voinut pikkusiskon juhla päättyä. Tiedän että hän nyt nukkuu rauhassa. Minun oli niin vaikea lähteä kappelista, tilaisuuden jälkeen istuin vielä puoli tuntia pikkusiskon rinnalla. Silitin pientä arkkua ja sanoin uudestaan ja uudestaan, että kyllä äiti rakastaa, rakastaa maailman loppuun saakka. Rakastaa niin paljon että se repii ihan palasiksi kun en enkeliäni kotiin saanut. Miksi en saanut tytärtäni täällä pitää? Miksi? Miksi? Miksi?
Illalla oli aivan mahtava auringonlasku. Pikkusisko meille vilkutti ja sanoi hyvästinsä. Istuin ulkona terassilla ja katsoin katoavaa aurinkoa. Pikkusiskoa valumassa ulottumattomiin. Yritin kovasti tuntea pikkusiskon kosketuksen iltatuulessa, kuten monissa runoissa ja lauluissa sanotaan. Yritin todella kovasti, mutta vielä en tuntenut. Ehkä senkin aika tulee vielä että hän minua kutittelee auringon laskiessa. Että tunnen hänen pienet sormensa omissani. Voi kun saisinkin sen tuntea.
Tänään kävimme kävelyllä hautausmaalla. Katsomassa vanhaa sukuhautaa, minne pikkusiskokin pääsee perheen pariin. Vanhaa kallellaan olevaa hautakiveä, jota koristaa neljän pikkupojan nimet viime vuosisadan vaihteesta. Pikkusiskolla on siellä leikkikavereita, neljä pientä poikaa. Mutta kyllä pikkusisko on sen verran topakka täti että pitää pojat kurissa. Ainakin pienet potkut jotka tunsin kylkiluissani olivat kipakoita. Ja liikkeessä hän oli jatkuvasti. Siksi tiedänkin niin tarkalleen, koska pikkusisko sai siipensä. Hän ei juurikaan lepäillyt vaan touhusi jatkuvasti. Ahkera pieni tyttö. Kävelimme kappelin ohi ja mieleni olisi niin tehnyt hakea pikkusisko kotiin. Huomisen jälkeen häntä ei ole enää ollenkaan, huomenna hänen kauniit kuorensa tuhkataan. Nyt, vielä hetken kaunis posliininukkeni makaa siellä jossain vaaleanpunaisen peiton alla, vaaleanpunainen pupu mukanaan ja äidin laittama ruusu kainalossa.
Miehen isä antoi tänään meille lahjan. Hän oli itse tehnyt pikkusiskolle omin käsin marmorista pienen sydämenmuotoisen hautakiven. Enkelinä syntynyt 6.9.2012. Sen täydellisempää ei voisi ollakkaan. Isoisä rakkaudella tehnyt pojantyttärelleen saman minkä monta vuosikymmentä sitten teki omalle esikoispojalleen. Ainoan asian minkä hän sai enkelillemme tehdä.
Tiedäthän enkelini että äiti ei tule ikinä sinua unohtamaan? Ja että äiti ei tiennyt näin paljon rakkautta olevan edes olemassa. Suukkoja rakas, äidillä on taas ihan kamalan kova ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!