Kuolleiden lasten muistopäivä

Tänään vietämme virallista kuolleiden lasten muistopäivää. Vaikka me lapsen menettäneet emme lapsiamme muutenkaan unohda, on minusta mahdottoman hyvä, että askel askeleelta hiljaisuutta rikotaan ja lapsen kuolemastakin voidaan puhua ääneen sen sijaan että se pitäisi "unohtaa".  Emme me eläviä lapsiammekaan unohda. Varsinkin kohtukuolema ym pienen vauvan kuoleman tapauksissa, missä lapsi ei ole ehtinyt olla osa koko sukua, tuntuu että asia pitäisi vain lakaista maton alle ja antaa olla. Ei se kuitenkaan niin mene. Pikkusisko on silti tänäkin päivänä täysivaltainen perheenjäsenemme omalla tavallaan, vaikka ei ikinä kotiin kanssamme tullutkaan. Meille hän on aina perheemme toinen lapsi. Hänen kuvansa tulee aina olemaan hylllyssä pojan kuvan vieressä. Tänään pikkusisko saa oman kynttilänsä haudalle ja kotona sytytämme kynttilän kaikille pienille, aivan liian aikaisin päättyneille elämille. Pojan pyynnöstä myös koira saa omansa.

Paljon suukkoja taivaantytölleni. Olet tänään oikein erityisesti mielessä. Äiti niin kovasti sinua rakastaa.

33+0

Tiistaina ohitin tuon maagisen rajapyykin. Nyt  olen hieman pidemmällä kuin pikkusiskosta. Tuntuu, että en nukkunut koko yönä, enkä seuraavanakaan. Odotin vain seuraava pientä merkkiä siitä, että tämä pieni ei jättäisi meitä samalla hetkellä kuin pikkusisko. Toistaiseksi olen vielä noita pieniä, ihania merkkejä saanut. Toivottavasti ne eivät yllättäen lopukaan. Tuntuu vaikealle kuvitella, että mahassani on jo jotain niin valmista ja täydellistä kuin pikkusisko syntyessään oli. En malta enää odottaa, että saisin hänet syliini. Itkevänä, huutavana ja ympäristöään haparoivasti katselevana. Synnytyksestä ei ole puhuttu vielä ollenkaan, ohi mennen olen siitä yrittänyt kysellä, mutta kunnolla asiaa ei ole pohdittu. Olen ajatellut ottaa sen vihdoin puheeksi seuraavalla käynnillä ensi viikolla. Henkisesti en ikinä tule jaksamaan loppuun saakka. Itken ja huudan kunnes suostuvat mahdollisimman aikaiseen käynnistykseen. Olen suunnattomasti iloinnut öiseen aikaan saamistani jo kohtalaisen kipakoista supistuksista. En todellakaan usko että vauva on lähelläkään syntymistä, mutta jos nuo supistukset hieman kypsyttelisivät paikkoja jotta käynnistykseen suostuttaisiin. Päivä kerrallaan. Muuta vaihtoehtoa ei taida olla, vaikka pitkiltä nämä päivät tuntuvatkin.

Suukkoja taivaan prinsessalleni.

Ensimmäinen vuosipäivä

Tänään siitä on vuosi. Tänään siitä on tasan vuosi, kun aamuyön tunteina sain kuulla pienen sydämen pysähtyneen. Tänään siitä on tasan vuosi kun illan hämärässä sain tyttäreni rintani päälle ohikiitäväksi hetkeksi. Avain liian lyhyeksi, vain hyvästeltäväksi. Iho ihoa vasten. Äiti ja tytär. Niin pienen, mutta kuitenkin elämänmittaisen hetken.

Silti tässä minä vielä olen. Ensimmäisestä vuodesta selvinneenä. Yhä seison omilla jaloillani, hengitän ja yhä näen auringon aamuisin nousevan. Erilaisena, muuttuneena, mutta silti yhä olen tässä. Helvetin läpi käyneenä, jopa kuolemaa toivoneena, mutta pahimmasta selvinneenä, taakan kantamaan oppineena. Yhtä rakasta aarretta rikkaampana. Hyväksynyt en ole tapahtunutta, enkä osaa sanoa tulenko koskaan hyväksymään. Mutta tästä kaikesta on tullut osa minua. Pikkusisko tulee aina olemaan tärkeä osa minua, hän on tehnyt minusta sen mitä tänään olen. Hän jatkaa yhä minun muokkaamistani. En ole vahvempi. Herkempi taidan olla. Ehkä kyynisempi. Sinisilmäisyys elämää kohtaan on kadonnut. Kaikki on mahdollista meistä jokaiselle, hyvässä ja pahassa. Mutta toisaalta pienet asiat ovat tärkeämpiä. Perheen yhteiset hetket, aurinkoinen syysaamu. Asiat, jotka ennen olivat itsestään selvyyksiä.

Kateudesta ja katkeruudesta tahtoisin jo päästää irti, mutta se tuntuu olevan vaikeaa. Yhä tekisi mieli ravistaa koko maailmaa, että myös teille voi käydä näin. En minä sitä ansainnut, en sen enempää kuin kukaan muukaan, se vain osui minun kohdalleni. En osaa ajatella mitä minulla olisi, millainen pikkusisko olisi. Minun mielessäni pikkusisko pysyy aina pienenä pyöreäposkisena vastasyntyneenä. Minun muistoni nitoutuvat niihin pieniin hetkiin, jotka yhdessä saimme. Pienet välähdykset jotka tuosta lyhyestä yhteisestä matkastamme muistan. Niistä pienistä hetkistä tulen pitämään kiinni siihen hetkeen asti kunnes ehkä tapaamme uudelleen. Vaikka tunnen jo ohittaneeni pahimman ja vaikka tunnen oppineeni elämään tämän surun kanssa, ei silti hetkeäkään mene, etten toivoisi lopputuloksen olleen toisenlaisen. Etten toivoisi pikkusiskon olevan nyt tässä, juhlimassa ensimmäistä syntymäpäiväänsä yhdessä meidän kanssamme sen sijaan, että muistamme häntä kukkasin haudalla. Suru ja ikävä eivät katoa minnekään. Välillä ne pysyvät piilossa, välillä ne puskevat pintaan yhtä vahvoina kuin aivan tuoreena. Mutta sen kanssa olen oppinut olemaan.

Hyvää ensimmäistä taivassyntymäpäivää kauniille tähtiprinsessalleni. Äiti ei ikinä sinua unohda, vaikka muu maailma niin tekisikin. Äidille olet todellinen ja aina olemassa. Minä rakastan sinua aina taivaantyttöni.

Haluan tähän laittaa vielä minua paljon koskettaneen runon:

Sinä puutut pöydästämme.

Me sytytämme erityisen kynttilän.

Ihmiset joskus kysyvät, enkö ole vielä päässyt yli sinusta.

Minä ihmettelen kovin, mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.

Ketjureaktion ilman loppua.

Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni. Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa minua perspektiivistä.
Ja antaa minulle uusia aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli. Miksi olisinkaan?

Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.

Ja olen onnellinen siitä,

että sinä kosketit minua ja muutit minut kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että se on sinun lahjasi maailmalle.

- Kristina Grahn -

Jos sua ei ois ollut

Kaija laittoi taas sanat suuhuni. Yhtä tunnemyrskyä nämä päivät, ehkä liikaa aikaa istua kotona yksin ajatuksiin eksyneenä. Kaunista ja kamalaa, surua ja ikävää ja samalla tulevaisuuden odotusta, jonkinlaista kiitollisuutta siitä, että pikkusisko on näin meitä koskettanut. Kaikkea tätä yhtä aikaa. Vuosi sitten huominen oli päivä jota en ikinä olisi halunnut kohdata.

Tahdon susta kiinni pitää,
vaikken sua oikeesti enää nää.
En tahdo irtikään päästää
taas ilmestyt vierellein.

Ei sua minusta voi erottaa,
jäit osaksi mieleni maisemaa

Kiitos kun olit totta hetken,
nyt mun täytyy tästä jatkaa.
Vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa.

Kateudesta

Jostain syystä kateus on nostanut päätään suuresti viime päivinä. Nyt lähinnä kateus raskaana olevia kohtaan. Niitä kohtaan, joilla ei ole huonoja kokemuksia. Olen niin kateellinen niille, jotka voivat suunnitella, hankkia ja toteuttaa. Olen niin hurjan kateellinen niille, jotka hankkivat vaunut ja sisustavat vauvan huoneen ajoissa ennen syntymää. Olen kateellinen niille, jotka pesevät pieniä vaatteita ja suunnittelevat mitä pakkaavat sairaalakassiin. Olen kateellinen niille, joille järjestetään vauvakutsut ja jotka osaavat niistä iloita. Olen jopa kateellinen niille, jotka joutuvat viettämään viikkoja siellä osastolla. Heidän pelkonsa on se, että vauva joutuu ehkä keskolaan. Ei se, että vauva ei pääsisi hengissä edes tähän maailmaan. Tunsin itseni hulluksi idiootiksi niiden keskellä, jotka ovat osastolla syystä. Tuntuu, että omat huoleni ovat ihan mitättömiä niiden tarinoiden keskellä. Silti osastolla olevat luottavat siihen, että heidän vauvansa syntyvät elävänä. Silti heillä on pienet vaatteet kotona pestynä ja pinnasänky pedattuna. Ja minä yhä pelkään pahinta, vaikka mitään oikeaa syytä ei olisikaan.

Osastolla aikaa tappaessa päädyin ensimmäistä kertaa lukemaan keskustelupalstoja. Niitä joissa tulevat äidit joilla on laskettuaika samassa kuussa vaihtavat kokemuksiaan. Jotenkin surullisimmalta tuntuu, etten pysty tuohon maailmaan samaistumaan ollenkaan. En osaa pohtia vaunumerkkejä tai nukkumajärjetelyjä. Jotenkin ne asiat joiden kuuluisi tässä vaiheessa olla niin tärkeitä, tuntuvat niin mitättömille. Mitä väliä on vaunuilla tai sillä halutaanko vauvan nukkuvan pinnasängyssä vai perhepedissä jos vauva ei tulekaan kotiin? Ja tuo on juuri sitä mitä minun nyt pitäisi tehdä. Suunnitella, unelmoida, valmistautua. Varsinkin kun nyt aloitin sairasloman kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua, niin aikaa olisi. Hankkia kotiintulo vaatteet. Mutta en uskalla. Mitä jos tämäkään vauva ei tule kotiin.

Kunpa minäkin voisin luottaa. Voisin hankkia ja valmistautua. Eihän minua mikään oikeasti estä. En vain kerta kaikkiaan pysty.

Suukkoja kaunis enkelini.

Sydänkäyrä

Pieni on ollut laiskalla päällä.  Kontrollikäynnillä ei ultrassa ensin hievahtanutkaan, vasta kun lääkäri hieman tökki tuntui äkäisesti heilauttavan että jättäkää minut rauhaan. Joten ultran jälkeen otettiin vielä käyrää. Hyvä käyrä, mutta yhä liikkui laiskasti. Ja minähän tietenkin ihan paniikissa, koska vauva on ollut minusta hieman laiska jo jonkin aikaa. Joten ottivat osastolle, pääosin "äidin henkisen jaksamisen vuoksi". Toinenkin käyrä oli oikein priima, en ymmärrä miksi en meinaa liikkeitä tuntea. Mutta nyt taas onneksi otetaan henkinen puoli huomioon. Saan itse päättää kuinka haluan täällä olla. Ehkä kuitenkin olen yön yli, ehkä vauva taas aktivoituu ja on oma itsensä ja uskallan lähteä huomenna kotiin. Ja ehkä hiljaisuus johtuu siitä, koska tunnustellen ihan liikaa. Ei kai se nyt voi kuitenkaan liikkua 24/7 ja onhan ne päivätkin erilaisia.

Enkä osaa sanoa, että rauhoittaako osastolla oleminen oikeastaan. Toisaalta tulee viime vuosi niin vahvasti mieleen. Silloinkin olin osastolla ja käyrät olivat priimaa ja silti kävi niinkuin kävi. Yritän itselleni sanoa, että nyt ei ole viime vuosi, nyt ei tarvitse käydä niinkuin silloin.  Nyt ei ole hepatoosia riesana. Mutta silti sitä piirtää niitä pelottavia painajaisia mieleensä. Mutta ehkä tämä osastovierailu nyt rauhoittaa minut. Ehkä sen voimalla jaksan taas hieman eteen päin. Kyllä tämä tästä, pakkohan sen on.

Suukkoja prinsessa, äidillä on ihan hurja ikävä.

Pettävällä jäällä

Tuntuu kun minut olisi laitettu juoksemaan heikoille jäille ja pitää vaan toivoa että vastarannalle pääsee uppoamatta. Alkaa vaan tuntua siltä, että en jaksa enää juosta. Eilen tuli totaalinen romahdus ja paniikki ja olin varma että vauva kuolee. Soitin itkien päivystykseen(taas parin tunnin jahkaamisen jälkeen)  ja kohtasin juuri sellaisen hoitajan jonka takia soittaminen on niin vaikeaa. Tuntui että mitätöi hätääni ja sanoi että soita neuvolaan jos siellä kuuntelisivat sydänäänet. Ymmärrän kyllä, että heillä on kiirettä ja on tärkeämpiä oikeasti heti hoidettavia asioita, mutta olisin halunnut päästä vain käyrälle ja todeta että vauva voi hyvin. Ja sen että hätäni otetaan todesta. Mutta toisaalta sehän tuon tekee vaikeaksi, on vaikea aina selittää koko tarina ja miksi olen paniikissa ja miksi haluaisin että minua kuunnellaan. Kohtelu tuntuu riippuvan niin paljon siitä, kuka puheluun sattuu vastaamaan. Kyllä hoitaja oli ystävällinen ja sanoi että jos jostain syystä neuvolaan en pääsisi niin sitten voin ottaa uudelleen yhteyttä. Mutta toki se on eri asia neuvolassa kuunnella sydänäänet kun maata kunnon käyrällä puolisen tuntiakin. Ja kun kaikki muu kohtaamani henkilökunta on aina sanonut, että rohkeasti ota yhteyttä, sitä varten he siellä ovat. Nyt taisi kynnys kasvaa entisestään.

Onneksi ihana terveydenhoitajani otti minut vastaan, kuunteli huoleni ja ymmärsi. Totesi että vauva potkii selkään päin, siksi liikkeet ovat vaimeampia. Laittoi jopa lähetteen sairaalaan, ei nyt kaikkein kiireellisintä, mutta kuitenkin että toivoisin tiheämpää seurantaa kun kolmen viikon välein, että stressi alkaa olla jo kestämätöntä. Nukuttua en enää saa, enkä pysty oikein mihinkään keskittymään. Tuntuu, että odotan vain vauvan kuolemaa, koska en pysty uskomaan että saisin sen elävänä syliini.
Maanantaina on joka tapauksessa kontrolliaika äitipolille. Eilen se tuntui ihan liian kaukaiselle. Katsotaan ottavatko tänään sairaalasta edes yhteyttä, vai jättävätkö suosiolla odottamaan maanantaita. Uskon nyt kyllä kestäväni maanantaille, vaikka eilen ei tuntunut siltä  mutta olisi mukava jos edes olisivat yhteydessä. Anteeksi purkautuminen, tuntui vain siltä että piti päästää höyryt pihalle, eiköhän fiilis tästä taas kohene.

Suukkoja omalle taivaantytölle.

Huoli

Sairaalan sisätautilääkäri soitteli, että hieman olivat sappihapot nousseet sunnuntaista. Ei mitenkään hälyyttävästi vielä, mutta jatkuva kutinan takia otetaan kokeet taas huomenna uudelleen. Sunnuntaina arvo oli 3,7 ja tiistaina siis noussut 6,9. Mikä kait raskaana olevalle lasketaan vielä normaaliksi, mutta historian takia testataan mikä on suunta. (vai onkohan se raja 6) Mutta itselle tämä on kamala huoli ja paniikki. Kutina kun yhä jatkuu. Minulle uusiutuva hepatogestoosi on yhtä kuin kuolemantuomio tälle vauvalle. Kaikki yrittävät lohduttaa, että olet hyvissä käsissä, sinua seurataan tarkasti. Mutta ei se auta. Niinhän tehtiin viimeksikin ja silti kävi niinkuin kävi.

Olen ihan varma, että tämä on nyt tässä. Nyt arvot jatkavat nousuaan ja menetämme tämänkin lapsen. En pysty keskittymään mihinkään. Miten pystyn odottaamaan huomiseen, että kuulen missä mennään? Mitä jos arvot oikeasti nyt alkavat nousta? Huoli on ihan mahdoton.

Suukkoja enkelille. Ethän ota tätä toista vielä luoksesi, ethän?

Vauva

Eilen otin syliini pienen, hieman vajaa kolmikuisen vauvan. Ihan itse, omasta tahdostani. Ensimmäinen vauva pikkusiskon kuoleman jälkeen. Olin pelännyt, olin vältellyt. Kun saavuin ystäväni luokse ensin välttelin vauvaa. En katsonut edes päin. Sitten katsoin. Ja otin syliin. Turhaa olin vältellyt ja pelännyt. Suloinen, ihana pieni poika. Jonkun toisen lapsi. Ei minun, ei pikkusisko. Hetken sylittelin  ja sitten annoin pois. Malttamattomuus kasvoi, haluaisin jo omani syliin. Jos siinä olisi pieni paremmassa turvassa kuin kohdussani, sydämeni alla.

Viikonloppuna päädyin ensimmäisen kerran päivystykseen. Kutinat kasvoivat ja mieleni ei saanut rauhaa. En olisi pystynyt odottamaan edes yhtä päivää kontrolliverikokeisiin. Soitin ja en itkultani meinannut saada asiaani sanottua. Olin varma että vauvani tekee kuolemaa. Onneksi siellä ymmärtävät. Ottivat verikokeet päivystyksessä, olin tunnin käyrillä ja lääkäri ultrasikin vielä. Kaikki hyvin. Ihmeteltiin mistä kutina voi johtua, vaikka arvot eivät ole nousseet. Varmuuden vuoksi otettiin vielä tänään uudelleen. On vaikeaa olla näiden pelkojen kanssa. Itsellä kynnys pyytää apua on aina ollut korkea. Sunnuntaina istuin puhelin kädessä yli puolitoistatuntia ennen kuin soitin. Ajattelin että pitävät ihan idioottina. Mutta kaikki sanoivat moneen kertaan, että aina saa soittaa, aina saa tulla käyrille. Minulla on ihan oikea syy, yhteyttä otetaan pienemmistäkin. Ei anneta pelolle yliotetta. Silti se on aina niin vaikeaa.

Seuraavat kolme viikkoa elän viime vuotta. Seuraavat kolme viikkoa olivat pikkusiskon viimeiset. Viime vuonna juuri nyt, hepatogestoosi sai vallan ja jouduin osastolle ensimmäisen kerran.Tunnustelen liikkeitä ihan koko ajan ja toivon niin hirveästi ettei viime vuosi toista itseään.

Suukkoja rakas taivaantyttö. Täytät taas äidin mielen ihan kokonaan.

Varhainen vuorovaikutus

Istun tässä kotisohvalla etätöitä tehden. Vatsa ei enää oikein pidä töissä istumisesta, joten yritän näin pysyä vielä mukana työmaailmassa ja saada muutakin ajateltavaa.Ja silti tässä ihan koko ajan tunnustelen vauvaa, liikkuuko se nyt tarpeeksi? Kuullostelen kutinoita, tuntuu että taas joka paikassa kutisee, kontrollit olisivat vasta tiistaina. Ehkä menen jo maanantaina. Olisi varmasti parempi vielä olla toimistolla, mutta fysiikka ei enää anna periksi vaan pitkä istuskelu saa aikaan supisteluja ja uudelleen synnyttäjänä kun kaikki paikat retkottaa jo valmiiksi hieman löysällä niin ne eivät kovin toivottavia ihan vielä ole. Tuntuu taas, että mitenköhän tästä selviää järjissään.

Nykyään paljon puhutaan varhaisesta vuorovaikutuksesta, suhteesta lapseen ennen ja heti syntymän jälkeen. Mielikuvia, niitä pitäisi luoda. Huomaan, että omat pelot vaikuttavat suoraan tähän. Niinä hetkinä, kun tuntuu että nyt kaikki on hyvin, uskallan varovasti kurkistaa tulevaisuuteen ja yrittää nähdä millaista kahden lapsen arki olisi. Niinä hetkinä suunnittelen seuraavalla kauppareissulla hankkivani ne ensimmäiset pienet vaatteet ja uskaltaudun suunnittelemaan vaunuja. Tällaisina hetkinä kuin nyt, kun tunnen kutisevani ja mietin liikkuuko vauva tarpeeksi, en uskalla tulevaisuutta ajatella yhtään. Yritän selvitä vain tämän hetken läpi.

Mietin, aiheutanko jo ongelmia tulevaan suhteeseemme? Uskallanko kiintyä? Neuvolasta tarjosivat meille kovasti perhetyöntekijän tekemää varhaisen vuorovaikutuksen haastattelua. Menin suostumaan, ja nyt ahdistaa. Jotenkin tuntuu, että pakotetaan luomaan niitä mielikuvia mihin en ole valmis. En osaa enkä uskalla ajatella millainen vauva tulee olemaan. Minkä näköinen? Itkeekö se paljon? Onko huono nukkumaan? En halua luoda näitä mielikuvia. Mitä jos ne eivät toteudu? Enkä siis välitä itkeekö vauva todellisuudessa paljon vai vähän vaan siitä itkeekö se ollenkaan?

Suukkoja taivaanlapselle.